Alvae

KTK-III

	Kutsumanimi	Alva
	Rotu, sukupuoli	Georgian grande, tamma
	Säkäkorkeus, väri	166 cm, musta EE aa
	Syntynyt	06.01.2020 Tällä hetkellä 10-vuotias
	Kasvattaja	Dragon Age Estate VRL-13369
	Omistaja	Sofia Kultasaari VRL-11911
	Rekisterinumero	VH20-244-0001 + #PKK3121
	Koulutustaso	Vaativa A

Alvaen saapuminen omistukseeni oli kai lopulta veljeni vaimon Karinan ansiota, vaikken kyllä koskaan suostu sitä hänelle myöntämään. Otan asian puheeksi vain silloin, kun Alvae aiheuttaa harmia olemalla dramaattinen. Todellisuudessa olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että hankin itselleni kunnollisen kouluhevosen, vaikka aikeeni oli ostaa vain kenttäratsuja viiden tähden kilpailuihin. Hakiessani Alvaeta Norjasta kotiin olin aikalailla satavarma siitä, ettei se mitenkään voisi olla dramaattinen - olihan sillä kilpailtu historiallisessa ratsastuksessa. Kai sellainen toiminta vaatii jonkin sortin hermoja ja pitkää pinnaa? Kotimatkakin sujui ihmeen kivuttomasti, eikä silloin 5-vuotias tamma kertaakaan osoittanut olevansa yhtään tavallista hevosta hermostuneempi. Kotiuduttuaan Alvae pääsi kuitenkin vauhtiin ja paljasti olevansa todellinen hienohelma, jolla on joko hyvä mielikuvitus tai huono näkö. Ehkä molempia. On se silti kiva tamma ja kaikin tavoin todella rakas.

Alva on herkkäsieluinen tamma, joka on emältään perinyt hieman typerän tavan olla varautunut kaikkia ja kaikkea kohtaan. Alva kannattelee kaunista, mustaa päätään lähes poikkeuksetta korkeuksissa, silmät ja korvat pyörien kuin sääaseman tutkat. Tamma onkin hyvin tarkka siitä, mistä tänään tuulee. Jos käsittelemään saapuva ihminen on kiukkuinen tai hermostunut, muuttuu Alva aivan varmasti vain kahta kauheammaksi. Silloin se pyörii hoitaessa kuin maailmanloppu olisi tulossa eikä anna tehdä mitään rauhassa. Lepyttelevästi juttelemalla ja maltillisesti toimimalla Alvan saa rentoutumaan. Tamma on tuttujen ihmisten seurassa yleensä automaattisesti paljon yhteistyökykyisempi, kun taas vieraita se tarkkailee herkeämättä. Pohjimmiltaan Alva on aivan äärimmäisen kiltti, mutta se vain kantaa mukanaan niin suurta huolta huomisesta, ettei tuo kiltteys aina pääsee oikeuksiinsa.

Alva ei varsinaisesti ole mitenkään hirvittävän säikky; jos siis ajatellaan säikyn hevosen olevan sellainen, joka sinkoilee kellon ympäri joka suuntaan uhkia paeten. Kyllä Alvakin sinkoilee, valitettavan usein, muttei sentään ihan jatkuvasti. Kovat äänet saavat tamman henkisen tasapainon järkkymään, mutta tuttujen ihmisten ja hevosten ympäröimänä se yleensä tyytyy säpsähtämään. Vieraassa ympäristössä ja kovassa hälinässä Alva saattaa hoitaa turvavälit kuntoon pakenemalla mahdollista uhkaa pienellä laukkaspurtilla, mutta mitään aivan hillittömiä lähtöjä se ei ole koskaan ottanut. Säikkymisen sijaan Alva harrastaa kyllä jähmettymistä. Oli kyseessä sitten traktori, kivi, koira tai postilaatikko, joutuu sitä usein tuijottamaan sieraimet lautasina monta minuuttia, ennen kuin voi uskaltautua ohitse. Joskus Alva harrastaa patsasteluaan varmasti sata kertaa ennenkin nähtyjen asioiden kanssa, toisinaan täysin vieraassa ympäristössä ei muka ole mitään ihmettelemisen arvoista. Alvan ajatukset ovat välillä yksi suuri arvoitus.

Tässä vaiheessa ei varmaan yllätä lainkaan, jos kerron Alvan olevan hyvin herkkä ja reaktiivinen ratsu. Tämä ominaisuus on kuitenkin sekä uhka että mahdollisuus. Eleettömän ja rauhallisen ratsastajan kanssa Alva osaa kaivaa itsestään parhaat puolensa esiin. Työvaihteelle päästessään ja todettuaan, ettei treeniympäristössä tänään piileksi saalistajia tai muita vaaroja, Alva on todella näyttävä ja äärimmäisen miellyttävä ratsastaa. Se reagoi hyvin pieniin apuihin täsmällisesti ja nöyrästi, suorittaen kaiken pyydetyn ja antaen kaikkensa. Irtonaisesti ja ryhdikkäästi liikkuva Alva on todellinen ilo silmälle. Ratsastajan tulee kuitenkin olla tarkkana, ettei hän vahingossa päästä Alvaa lyhentymään liikaa. Tammalla on paha tapa, varsinkin hieman jännittyessään, kovettaa kaulansa kaarelle, jolloin kuolaintuntuma häviää. Pyytämällä eteen ja pehmentämällä kättään Alvan saa siitä taas auki, ellei sitten satu vain olemaan sellainen päivä, jona tamma ei oikein onnistu rentoutumaan. Niitäkin välillä on ja sen kanssa täytyy vain elää - kovilla otteilla ja pakottamalla Alvaa ei saa tekemään mitään.

Kilpailutilanteissa toimiminen vaatii Alvan kanssa välillä todella pitkää pinnaa. Heti saapumisen jälkeen Alva saattaa käydä todella kierroksilla, ja silloin se onkin hyvä taluttaa jonnekin hieman syrjemmälle nuuskimaan tunnelmia sieltä käsin. Tamman kyytiin ei kannata yrittää kivuta sen ollessa hermostunut, vaan kannattaa odottaa aina sen verran, että Alva ehtii ymmärtää olevansa ihan tutussa ja turvallisessa tilanteessa. Tamma saattaa säpsähdellä ja kyttäillä vaikka mitä ennen radalle pääsyä, mutta yleensä verryttelyn loppuvaiheessa Alva on jo tajunnut olevansa edelleen hengissä. Verryttelyyn sopii toivoa seurakseen rauhallisia seuralaisia, sillä Alva peilaa omaa toimintaansa paljon muista hevosista. Muiden keskittyessä omaan toimintaansa, Alvakin usein rentoutuu. Auta armias, jos jonkun toinen hevonen ottaa verryttelyssä lähtöjä - sitten voit olla varma, että Alva ei saa pakettiaan kasaan ennen suoritusta. Kilpailuissa verryttelyihin kannattaakin varata erityisen paljon aikaa, jotta mahdollisen katastrofin koittaessa olisi vielä aikaa nollata tilanne. Alva on oikeasti todella mukava kilpakumppani, jonka kanssa menestyminen on täysin mahdollista, kunhan lähtee kilpailuihin tamman ehdoilla eikä hampaat irvessä voittamaan.

Sukuselvitys

i. Sindragosa gg, 161 cm, m, FI	ii. Koenraad v.d. Duren fri, 162 cm, m, FI	iii. Duren Toby fri, 163 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-II, KRJ-I	iiii. Boldwjin
			iiie. Yersinio's Igora
		iie. Guess v.d. Duren fri, 162 cm, m, FI	iiei. Thomasje VIR MVA Ch, KTK-II
			iiee. Prada van de Kjeld VIR MVA Ch, KTK-III, KRJ-I, VVJ-I
	ie. Pink Is New Black gg, 160 cm, rnvkk, FI	iei. Blackhawk of Picar sdb, 157 cm, rt, FI	ieii. Blackstorm Phantom ARJ-I, SNL-I
			ieie. Murine Pic
		iee. Let It Sparkle gg, 165 cm, rnvkk, FI PP MVA Fn, KTK-III, KRJ-II, YLA1	ieei. Muir's Samson KTK-III
			ieee. Glitterpuff KRJ-I, YLA1
e. Avaera v.d. Duren fri, 164 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-II, VVJ-I	ei. Vulcanus v.d. Duren fri, 164 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-II, Fn	eii. Zee Beroerte fri, 167 cm, m, NL VIR MVA Ch, KTK-II, FLA3	eiii. Bullet v.d. Oorlog VIR MVA Ch, KTK-I, KRJ-I, VVJ-I, YLA1
			eiie. Zee v. Prokaz
		eie. Cuicait v.d. Duren fri, 162 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-III, KRJ-I, VVJ-I	eiei. Oester KTK-III, KRJ-III, YLA3
			eiee. Zierda van Nytskart VIR MVA Ch, KTK-III, KRJ-III, YLA3
	ee. Duren Amelon fri, 160 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-II, KRJ-I, VVJ-I	eei. Noir Casper DC fri, 161 cm, m, US Ch, KRJ-I	eeii. Confiture Démon
			eeie. Jennifer Last
		eee. Duren Amandel fri, 159 cm, m, FI VIR MVA Ch, KTK-III, KRJ-I, VVJ-I	eeei. Dur Dorsen Ch, KTK-II, KRJ-II, VVJ-I
			eeee. Dur Afweer KRJ-II, VVJ-I, YLA2

Syntynyt	Varsa	Isä
15.07.2022, Suomi	gg-t. Guinevere	Galahad of Dzelzain
10.03.2023, Suomi	til-t. Arabella	Rosegarden's Bumblebee

Kilpailukalenteri

Voittosumma: 4 400 v€

Päiväkirja

Päiväkirjamerkintä, 27. heinäkuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

”Sofi, I’ve found you a horse!” Ririn huuto kaikui tallikäytävällä. Keskeytin Pätkän sukimisen ja kurkistin käytävälle. Vaaleaverikkö juoksi minua kohti puhelin kourassa, säteillen kuin uunituore lottovoittaja. Tartuin minulle ojennettuun luuriin hyvin epäröivästi; veljeni vaimon hevosmaku ei ole koskaan ollut mikään kovin tavanomainen, tai ainakaan nainen ei ole itse eläessään omistanut ainuttakaan tavallista puoliveristä. Päätin, etten todellakaan osta, jo ennen kuin kohdistin katseeni näytöllä komeilevaan myynti-ilmoitukseen. Pikimustan tamman kauniit kuvat nähdessäni ehdin jo katua murto-osasekunnin verran, mutta sitten luin sen olevan koulupainotteinen georgian grande.

”Are you kidding me?” kysyin, kohottaen katseeni melkein turhautuneena Ririn puoleen. Olin etsinyt sopivaa hevosta jo kuukausia, eikä tällaisten tyrkyttäminen lainkaan piristänyt. ”Absolutely not. She’s perfect!” jenkki vakuutti. Hän ei selvästi lainkaan ymmärtänyt, mikä tässä nyt oli ongelma. ”You know I’m looking for a stallion to compete at eventing”, totesin miltei huokaisten, kääntyen takaisin Pätkän puoleen. Katsoin torkkuvaa suomenhevostammaani rakkaudella, mutta tietäen sata varmaksi, että yhtäkään kilpakentille sopimatonta tammaa ei minun nimiini enää tulisi. ”You need a proper dressage horse, too. We all know your dressage skills need upgrading if you want to win in the future”, Riri yritti vielä sitkeästi, mutta jätin vastaamatta. Naisen sanat olivat karu totuus, mutten jääräpäisyyksissäni halunnut alkaa myötäilemään. ”Well it’s your loss”, Riri tuhahti lopulta, poistuen niskojaan nakellen. ”Ostakoot itselleen kerta on niin hemmetin hieno tamma”, mutisin itsekseni. Pätkälle tosin oli yksi lysti millaisia hevosia sen seuraksi tungettaisiin, kunhan ruoka ei loppuisi kesken.

Illemmalla tajusin mustan tamman kummittelevan mielessäni. En juurikaan tiennyt mitään georgian grandesta rotuna, joten jouduin ottamaan googlen hyötykäyttöön. Ei yllättänyt lainkaan saada tietää, että rodun alkuperä juonsi juurensa Amerikkaan. Riri jaksoi aina jauhaa siitä, miten eurooppalaiset kasvattavat tylsiä hevosia. Todettuani, ettei rodussa itsessään ainakaan ollut mitään vikaa (paitsi se etteivät ne olleet esteratsuja), iskin tamman nimen, Alvae, googleen ja pienen etsiskelyn jälkeen onnistuin löytämään sen myynti-ilmoituksen. Tamma oli vasta 5-vuotias, mutta se osasi jo vaativan tason liikkeitä. Lisäksi sillä oli kilpailtu historiallisessa ratsastuksessa, mikä oli minulle aivan ventovieras laji - mutta ei kai sapelien ja miekkojen keskellä ratsastettu hevonen voinut ainakaan kovin hermoheikko olla? Alvae seurasi minua uniini seuraavana yönä eikä jättänyt minua rauhaan vielä seuraavana päivänäkään, joten lopulta soitin ja pyysin myyjältä lisää videoita tammasta.

Viikkoa myöhemmin olimmekin jo matkalla Norjaan hakemaan tammaa kotiin. Riri ei ollut pitänyt päätään kiinni sekuntiakaan sen jälkeen, kun oli kuullut, että olin taipunut ostamaan hänen ehdottamansa hevosen alun vastusteluista huolimatta. Nainen ei onneksi tajunnut, että suurimman osan ajomatkoista pidin kuuloketta toisessa korvassani, keskittyen kuuntelemaan Billie Eilishin uutta albumia matkaseurani kälätyksen sijasta. Oikeastihan Riri on vallan mukavaa seuraa ja tulemme toimeen aivan loistavasti, mitä nyt kaikki hevosiin liittyvä ajaa meidät välillä turhan kärkkäisiin keskusteluihin. Pieni roadtrip teki lopulta vain hyvää, ja rehellisyyden nimissä olin itsekin äärimmäisen innoissani Alvaesta, vaikkei se ollutkaan kenttäkilpailuihin soveltuva ori. Voisin ostaa vielä kolmannen hevosen näiden kahden vääränlaisen lisäksi.

Päiväkirjamerkintä, 10. elokuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Muistatteko, kun menin virheellisesti ajattelemaan, ettei historiallisessa ratsastuksessa käytetty hevonen voisi olla hermoheikko? Alva on asunut meillä nyt aika tarkkaan kaksi viikkoa, ja tässä ajassa olemme ehtineet järkyttyä syvästi muun muassa traktorista, tallikissasta, suuresta kivestä, tuulessa heiluvasta ovesta ja kanalasta. Ennen kaikkea siitä kanalasta, sillä ilmeisesti Alva ei ollut kanoja koskaan nähnytkään, ja nyt tamma on varma, että ne ovat maailmanlopun enne ja paholaisen sanansaattajia. Vielä ei olla päästy kanalasta ohi normaalisti kävellen, vaikka joka päivä ollaan käyty tilannetta ihmettelemässä, mutta harjoitukset toki jatkuvat. Tutkin hieman tarkemmin Alvan tuloksia historiallisesta ratsastuksesta, eikä 17 osallistumiskertaan mahtunut kuin yksi sijoitus ratsujousiturnajaisista. Liekö tamma on sielläkin pysähtynyt kyttäämään kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Ei mikään ihme, että päättivät myydä.

Muuten Alva tuntuu kotiutuneen oikein mainiosti. Tallissa se on käyttäytynyt ensimmäisten päivien jälkeen todella rauhallisesti. Onpa tamma jopa hakeutunut oikein kainaloon rapsuteltavaksi muutaman kerran, mistä olen kyllä todella otettu - varsinkin kun ottaa huomioon, ettei Alva vielä kenenkään muun seurassa laske päätään niin alas, että sitä voisi edes yrittää rapsuttaa. Selässäkin olen toki käynyt, mutta lähinnä olemme kävelleet ja hieman kokeilleet askellajeja. Liikettä tammasta kyllä löytyy, joten odotan innolla sitä, että tamma tottuu uuteen ympäristöönsä ja pääsemme kunnolla treenaamaan. Tällä hetkellä merimaisemat eivät lohduta Alvaa yhtään, vaan päinvastoin se kyttäilee niin maneesin ikkunoista kuin kentältä ulapalle hyvin huolestuneena omasta turvallisuudestaan. Tarhakavereidensa Goldin ja Neeran seurassa se on myös ratsastaessa rauhallisempi. Alva oli uskaltautunut jopa maaten nukkumaan Goldin vartioidessa kavereidensa unta, joten eiköhän tästä vielä hyvä tule.

KRJ-tarinakilpailut, 7. marraskuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Rutiinia, rutiinia, rutiinia. Kuinka paljon sitä pitää kerryttää, ennen kuin homma alkaa oikeasti toimimaan? Alva oli oikeastaan kaikissa kilpailuissa kesän jälkeen ottanut vähintään yhdet lähdöt - taivaan kiitos useimmiten verryttelyn puolella. Kertaalleen olimme tosin hypänneet ulos kouluradalta ja saaneet mitä upeimman arvostelupaperin: ”Kaunis ja laadukas tamma, mutta hyvin reaktiivinen. Kaipaa lisää rutiinia.” Pettymyksen ja kiukun voimalla olin haalinut kilpailukalenteriin kaikki mahdolliset kouluratsastuskekkerit, ja nyt me kekkaloimme viikosta toiseen eri puolilla Suomea kerryttämässä sitä hemmetin rutiinia. Hiivurin mäelle suuntasin silmät kiiluen palkinnon perässä - voittajalle olisi luvassa kouluvalmennus.

Olisi enemmän kuin loistavaa saada jälleen uusi ulkopuolisen arvioi siitä, että mitähän tälle herkkäsieluiselle tammalleni voisi tehdä. Menee meinaan aivan tajuttoman upea kouluhevonen aivan hukkaan, kun sen pieni pää ei kestä suuren maailman menoa. Ollaan me muutaman kerran sentään onnistuttu! Vain viikkoa ennen Hiivurin kisoja oli pitänyt raahautua ihan Englantiin asti, jotta Alva oli saanut itsensä koottua. Siellä valtavalla stadionilla tykitimme vaivatta yli 80 prosentin tuloksen ja nappasimme ylivoimaisen voiton. Ongelma on, etten tiedä yhtään, millä tempulla sain Alvan siellä pysymään tyynenä. Ehkä Suomen ilmassa on jotain, mikä tekee tammastani hysteerisen? Jos näin on, tuskin on syytä haaveilla Hiivurissakaan mistään muusta kuin säälipisteistä ja lohduttavasta kehusta paperin lopussa.

Kalla Cup Sagittarius (salatehtävä), 27. marraskuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Tänään oli taas niitä päiviä, kun sai hävetä silmät päästään jo traileriparkissa. Alvan päässä viirasi tänään jopa ehkä hieman enemmän kuin tavallisesti. Oltiin oltu Auburnissa jo lukuisia kertoja aiemminkin, olihan tämä jo vuoden neljäs osakilpailu, mutta silti tammani käyttäytyi, kuin olisi juuri joutunut aivan vieraalle ja ennen kaikkea hyvin vaaralliselle planeetalle. Silmät pyörien ja sieraimet lautasena Alva pyrähteli narun päässä milloin mihinkin ilmansuuntaan ilman mitään tolkkua. Tunsin otsavaltimoni sykkivän kahta kauheammin aina, kun musta tamma avasi suunsa vihlovaan hirnumiseen, mutta yritin silti tuudittautua positiivisuuteen. Monesti tamma oli ratsuna ollut oikein pätevä juuri niinä päivinä, kun en sen hysterian takia meinannut päästä edes kyytiin.

Sitkeä positiivisuuteni alkoi karista, kun edes verryttely ei enteillyt mitään hyvää. Etenemistä löytyi kyllä, mutta suurimmilta osin ainoastaan ylöspäin ja eteenpäinkin vain vauhdikkaina kiihdytysvetoina. Sanoin verryttelyssä ainakin sata kertaa anteeksi, kun aiheutimme kaikille kanssamme samanaikaisesti verryttelyyn joutuneille ratsukoille ylimääräistä ahdistusta yleisen kisajännityksen kaveriksi. Alexandre Raineen ratsastama Lunary Illusion meinasi tyystin hermostua, kun Alva päätti kertaalleen rynnistää tamman luokse turvaan nähtyään maneesin laidalla jotain mukamas pelottavaa, ja Oskari Käkiharjun komea Thornspike keräsi itseensä kierroksia katsellessaan tammani sekoilua. Ainoa, joka välttyi suuremmilta rytmikatkoksilta, oli Nikolai Karevaaran Loge, joka oli hiljattain muuttanut meille Kultasaareen asumaan. Nikolai tunsi jo Alvan metkut ja tiesi pysyä toisessa päässä maneesia.

”Ei helvetti nyt, ootko sä hevonen vai helikopteri?” ärähdin tuskaisesti Alvan pomppiessa jäniksen lailla suunnatessamme verryttelypäädystä kohti kilpa-areenaa. Katsomosta katsottiin meitä kummeksuen; osa taisi miettiä, mitä tällaisella hevosella tehdään vaativan tason kilpailuissa, kun taas toiset hymyilivät minulle osaa ottaen. Kauemmas muista hevosista päästessään Alva tuntui kuitenkin hieman rentoutuvan. Kierroksilla se oli edelleen, mutta askeleet alkoivat edetä myös eteen eivätkä vain ylös. ”Sä oot kyllä yks iso mysteeri koko tamma. Mutta mennääs nyt näyttämään niille, että kyllä sä vaativan kisoihin kuulut”, supisin Alvalle odotellessani lähtömerkkiä.

Alva ei ollut parasta mahdollista itseään radalla, sillä edelleen se tuntui hieman juoksevan alta pois. Arvostelupaperissa tulisi varmasti lukemaan jotain kiireydestä, mutta toisaalta kaikki liikkeet tapahtuivat niin millilleen oikeassa pisteessä ja hyvässä, tasaisessa (joskin hieman nopeassa) rytmissä, että jopa sijoittuminen alkoi yhtäkkiä tuntua mahdolliselta. Onneni kukkuloilla tein hyvin amatöörimäisen virheen unohtamalla tyystin, millaisen pommin selässä istuin, ja annoin luottavaisin mielin pitkää ohjaa suunnatessani pois areenalta. Alva käytti tilaisuuden hyödykseen, kuin panttivanki joka näkee tilaisuutensa koittaneen, ja pinkaisi laukassa kohti verryttelyn ovea päästäkseen ilmeisesti vihdoin ulos tästä ahdistavasta hallista. Maneesin laidalla koko ajan valppaana ollut veljeni kuitenkin astahti ajallaan eteen, ja Konstaan jostain syystä enemmän kuin minuun luottava Alva seisahtui hänen eteensä puuskuttaen. ”Useamminkin kannattaa tulla helikopterilla kisoihin”, totesin virnistäen. Konsta katsoi minua kulmat kurtussa. ”Me ollaan rikkaita, muttei ihan niin rikkaita”, hän totesi silittäessään Alvaa rauhoittavasti. ”Se oli vertauskuva”, mutisin tajuttuani, ettei Konsta ollut kuullut aiempaa kommenttiani.

Päiväkirjamerkintä, 1. huhtikuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Edsvikin tallilla järjestettiin heti huhtikuun alussa useamman päivän Aihojoki Spring Festival, joka tarjoili meille sopivasti luokkia aina aluetasolta kansainvälisiin luokkiin. Alvan kanssa lähdin tyytyväisesti suorittamaan kansallisella tasolla tuttuja vaativan ratoja. Tamma oli ollut nyt keväällä paljon vähemmän vieraissa paikoissa treenaamassa ja kilpailemassa, kuin olisi sen hermojen kehittämisen kannalta hyväksi. Tammikuussa Alva oli ollut todella hyvässä vireessä ja suoriutunut tasaisesti yli 65 prosentin tuloksilla, sijoittuenkin kaksi kertaa, mutta helmikuussa tuli kilpailutaukoa ja maaliskuun kansainvälisissä kisoissa Comber Cupissa Hollannissa tamma oli aivan hermoraunio.

Aihojoelle matkattiin kuitenkin ihan luottavaisin mielin, eikä Alva vaikuttanut mitenkään erityisen hermostuneelta, tavalliselta huolestuneelta itseltään vain. Verryttelyssä oli hyvin tilaa ja mukavan rauhallista, joten Alva pystyi keskittymään työntekoon. Ensimmäisen vaativan radan saimmekin suoritettua mitä erinomaisimmassa vireessä, napaten lopulta voiton yli kolmenkymmenen osallistujan luokassa. Voitto tosin taisi sen verran humahtaa hattuuni, että lähdin iltapäivällä tauon jälkeen seuraavalle radallemme hieman soitellen sotaan. Unohdin Alvan olevan kykenevä muuttamaan mielentilansa yhdessä sekunnissa kaakosta luoteeseen, enkä enää uskonut sen tässä vaiheessa päivää hermostuvan uudestaan.

Mitäpä vielä. Käänteentekevänä asiana katsomoon ilmestyi nainen turkoosissa tuulitakissa, ja valitettavasti vieläpä sellaiseen kohtaan, että Alvalla oli suora näköyhteys siitä pisteestä, jossa pitäisi tehdä takaosakäännökset. Papereihin napsahti sangen kauniit kakkoset, kun Alva kirahvina katsoi turkoosia paholaista ja pyörähti piruettina ympäri puhisten kuin astmapotilas pakkasella. Siinä ei paljoa ollut kokoamisesta, poljennasta saati taipumisesta tietoakaan. Valitettavasti myös laukkaosio antoi runsaasti miinusta, vaikka normaalisti Alva napsii laukasta parhaat pisteet. Tamma ei saanut askelta rullaamaan mielensä ollessa syvässä järkytyksen tilassa, joten sinnittelimme radan loppuun rautapatsaana. Suoritus oli kuitenkin hyväksytty, enkä mitenkään voi olla pettynyt Alvan suoriutumiseen. Onhan se jo mennyt hurjasti eteenpäin viimeisimmän vuoden aikana, eikä enää sekoa aivan kaikesta. Seuraavaksi pitää varmaan ripustaa kotikentälle pitkä liuta eri värisiä ja mallisia takkeja.

Päiväkirjamerkintä, 10. toukokuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Vauvakuume, tai kenties hulluus, oli vallannut kaikki tallimme naiset. Sekä ihmisiä että hevosia oli tiineenä niin monta samanaikaisesti, etteivät yhden käden sormet riittäneet laskemiseen. Kevään mittaa varsa toisensa jälkeen syntyi terveenä ja elinvoimaisena tähän maailmaan. Alva katseli näitä pieniä ihmeitä kaihoisasti päivät pitkät. Se kurkotteli kaulaansa tarhan aitojen yli ja hörisi ohitse kulkeville varsoille, jääden huolestuneena katsomaan niiden perään, kun matka jatkui silmien kantamattomiin. Sydämeni alkoi heltyä Alvan ahdistukselle ja kaipuulle hyvin nopeasti. Olin aikonut pitää sen täydessä kilpailukunnossa ainakin vielä tämän vuoden. Alvan rotuiselle tammalle on Suomesta niin vaikea löytää sopivaa puolisoa, että olin päättänyt siirtää orimurheet jonnekin kauas tulevaisuuteen.

Nyt rakas uljas mustani kuitenkin ilmaisi joka solullaan olevansa valmis äidiksi. Alva oli kyllä tehnyt jo muutaman vuoden ajan aivan mielettömästi töitä. Se oli kasvanut ja kehittynyt niin fyysisesti kuin henkisesti. Kilpailutuloksemme olivat alkaneet tasoittua eikä enää joka toinen reissu johtanut katastrofiin herkkäsieluisen tamman murehtiessa itsensä paniikkiin. Alva oli siis todellakin oikein pitkän ja rentouttavan loman tarpeessa, eikä tammalle ehkä parempaa lomaa voinut ollakaan, kuin omaa pienokaista hoivaten.

"Noh, pitäisikö sulle nyt alkaa sitten miestä ettimään?" kysyin Alvalta talutellessani sitä loppukäynneissä lumisella merenrannalla. Ei tamma toki kysymystä ymmärtänyt saati antanut vastausta, katseli vain mietteliäänä aurinkoiselle ulapalle. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tunsin, että se oli varmasti oikea ratkaisu tähän väliin.

Päiväkirjamerkintä, 2. kesäkuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Kuten alun perinkin olin olettanut, orin löytäminen Alvalle oli hyvin hankalaa. Jouduin myös kovasti miettimään, minkälaisen varsan haluaisin. Kaiken järjen mukaan Alvan riittämätöntä saddlebred-prosenttia täytyisi nostaa, mutta toisaalta ajatus friisiläisorista oli myös erittäin houkuttava, vaikkei varsaa puhtaana friisiläisenä hyväksyttäisikään. Lisäksi olisin kovasti halunnut löytää orin Suomesta sen sijaan, että joutuisin rahtaamaan pakastespermaa ulkomailta. Hollannista olisi varmasti löytynyt sopivia friisiläisoreja ja Yhdysvalloista niitä saddlebredeja, mutta päätin ensin koluta Suomen valikoiman läpi oikein ajatuksella. Yksi melko sopiva friisiläisori löytyi melko helposti, joskin orilla oli neljännessä polvessa muutama sama nimi kuin Alvalla. Sukusiitosprosentti ei ollut varsinaisesti liian suuri, mutta ideaalissa tilanteessa lähisukulaisia ei olisi lainkaan samoja. Laitoin orin kuitenkin muistiin tulevaisuutta varten.

Tämän jälkeen sopivia osumia ei enää löytynytkään. Georgian granden jalostukseen sopivat rodut olivat Suomessa kiven alla, eivätkä kaikki maassa asuvat yksilöt suinkaan olleet oreja saati korkeasti koulutettuja. Mitään harrasteratsua en halunnut Alvan puolisoksi valita, sillä olihan varsasta kuitenkin tarkoitus leipoa mahdollisimman pätevä ratsu myös kilparadoille. Luonteen osalta orin olisi myös hyvä tasoittaa Alvan heikkohermoisuutta.

Lopulta eteeni osui kuitenkin ihka aito jenkkiläinen georgian grande -ori Galahad of Dzelzain, ja jotenkin ihmeessä kohtalo saatteli samalla vauhdilla eteeni potentiaalisen varsan ostajan. Pitkän viestittelyn jälkeen päätimme Suvi Mustosen kanssa ryhtyä tuumasta toimeen. Galahadin pakasteet lennätettiin Suomeen Yhdysvalloista asti, ja rahaa meni älyttömästi, mutta luojan kiitos Alva tiinehtyi ensimmäisellä yrittämällä niin ei tarvinnut tilailla enää uutta annosta.

Päiväkirjamerkintä, 15. heinäkuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Sekä Alva että minä olimme aivan hermoraunioina, kun tiineys läheni loppuaan. Levoton Alva ramppasi tarhaansa syvän polun ja oli aina ihan väsynyt talliin päästessään, joten lyhensimme sen tarhaamisaikaa reippaalla otteella. Tuli sellainen olo, että ihan kuin Alvaa olisi pelottanut ajatus siitä, että se joutuisi varsomaan ulos kaiken maailman petolintujen ja luonnonkatastrofien armoille. Karsinassaan tamma malttoi olla paikallaan ja nukkua, muisti se siellä myös syödä ja juoda. Selvästi katto pään päällä oli turvallisempi olla. Alvan vointi oli kyllä yleisestikin sangen tukala; varsa oli ISO ja se tykkäsi liikuskella PALJON.

Heinäkuun 15. päivä oli aurinkoinen mutta tuulen takia viileä kesäpäivä, ja Alva oli onneksi sisällä alkaessaan aamupäivällä selkeästi tosi toimiin. Minähän oli jo ihan satavarma, ettei varsa mahdu ulos, mutta myönnettäköön että varsojen ja varsomisen suhteen minulla oli tapana panikoida turhaan. Eläinlääkäripariskuntamme Rosabella ja Mikko Autio hoitivat varsan ulos hyvin kevyin vetoavuin, kun Alva heittäytyi vähän laiskaksi ponnistamaan yhtään itse. Musta tammani oli niin kauhean kärsivän oloinen, että ajattelin sen varmaan kohta heittävän henkensä, mutta Rosa totesi Alvan vain olevan dramaattinen niin kuin aina.

Syntynyt tammavarsa oli ison ja liikkuvaisen lisäksi erinomaisen terve. Sillä oli suorastaan vauhti päällä heti ylös pääsemisen jälkeen, ja nisän löytämiseen se tarvitsi hieman apua. Tai siis meidän täytyi pitää Alvaa paikoillaan, jotta se tajusi seistä aloillaan varsan imiessä nisää. Alva oli taas heittäytynyt levottomaksi eikä se olisi alkuun malttanut yhtään seistä, vaikka innokkaasti se kyllä varsaansa nuoli ja töni, jopa sellaisella tarmolla että hutera varsa oli välillä kyljellään. Kokonaisuus oli kyllä jotenkin huvittava; vähän kuin Alva ei olisi tiennyt miten päin olla eikä varsa tiennyt vielä yhtään miten olla olemassa ylipäänsä. Lopulta yhteiselo alkoi kuitenkin näyttää siltä, että parivaljakko jätettiin kahdestaan tutustumaan tähän uuteen elämänkuvioon. Kaunis tammavarsa peri isänsä samppanjan värityksen, joten se päätettiin tietenkin nimetä isänsä alkukirjainta mukaillen. Guineverelle oli tosiaan jo koti sovittuna Aarnin tallille Suvi Mustosen luo, mutta onneksi vieroitukseen oli pitkä aika ja saisimme rauhassa nauttia ihanasta varsakuplasta.

Päiväkirjamerkintä, 8. helmikuuta 2023, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Guinevere oli jo jonkin aikaa sitten muuttanut uuteen kotiinsa, kun eteeni osui puolivahingossa jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan löytäväni. Enkä kyllä myöskään valitsevani! Jalostukseen tarjottiin tiikerinkirjavaa puoliverioria, joka oli harvinaisen värinsä saanut tanskalaisista sukulinjoistaan. Ajatus tuntui täysin absurdilta. Yritin etsiä huippulaadukasta jalostusoria ja teettää hienoa kouluvarsaa, ja nyt mieleni luikerteli risteytysvarsan puoleen!? Pilkulliset hevoset tunkivat kuitenkin uniini, vaikka kuinka yritin pidättäytyä, ja lopulta olin kuin puolivahingossa soittanut Rosegarden's Bumblebeen omistajalle ja päättänyt astuttaa Alvan uudestaan. Ei auttanut kuin jättää suunnitelmat "kunnollisista" yhdistelmistä jonnekin tulevaisuuteen. Bumblebee oli kyllä mielettömän hieno ori, joten varsasta tulisi varmasti hieno ja oikein kelpo ratsu, vaikkei se ehkä koskaan jalostukseen kelpaisikaan. Ja olihan Alva sentään sen yhden rotuvarsan jo pyöräyttänyt.

Tuntui helpolta ajatukselta jatkaa vielä mammalomaa, varsinkin kun Alva tuntui niin mielettömästi viihtyvän varsojen parissa. Ensin ajattelin sen saavan vatsahaavan, kun se hössötti Guineveren perään niin mielettömästi, mutta ajan kanssa sekin tasaantui ja Alva löysi mielenrauhan sekä loputtoman onnen. Vieroitus oli tehty erittäin hitaasti, koska Alva ei olisi kestänyt kuuna päivänä nopeaa vieroitusta, vaikka emäänsä rohkeampi Guinevere kyllä selvisi koitoksesta hienosti. Bumblebeen pakasteet saapuivat postissa hyvin nopeasti, ja myös tällä kertaa hedelmällisyyden jumalat olivat suotuisia, ja Alva tiinehtyi ensimmäisellä yrittämällä.

Päiväkirjamerkintä, 10. maaliskuuta 2023, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Alvan hormonitoiminta oli ilmeisesti jotenkin tasoittunut, sillä tämä tiineys sujui ensimmäistä rauhallisemmin, eikä tammaa tarvinnut pitää ihan niin paljoa tallin suojissa. Oikeastaan Alva lähti kakkoslapsensa tekoon niin rennoin ottein, että lämpimänä kevätpäivänä se pyöräytti tammavarsan maailmaan ihan taivas alla pari päivää etuajassa, mikä yllätti kyllä koko tallin väen. Alva tosin suuntasi ihmisten paikalle saavuttua niin suurella ilolla talliin varsa kintereillään, että syntymäajankohdan oli tainnut päättää varsa itse eikä suinkaan Alva. Karsinan suojissa varsan hoivaaminen sujui tammalta jo tottunein ottein, eikä tämä varsa lennellyt seinille Alvan hösäämisestä niin kuin edellinen.

Varsa itsessään oli terve, kaunis ja hyväluontoinen – ja kaiken kukkuraksi pilkullinen! Nimikin pilkulliselle tilastotammalle lopulta keksittiin emänsä alkukirjainta mukaillen, ja lapsuuden hevoskirjoista mieleen jäänyt nimi Arabella pääsi käyttöön. Arabellalle löytyi nopeasti myös innokas ostaja, ja tamma tulisi muuttamaan Liekkijärvelle vieroituksen jälkeen. Olin erittäin iloinen saadessani hullun risteytysyhdistelmäni tutuille seuduille, ja kenties pääsisimme näkemään Arabellaa vielä tulevaisuudessa useammankin kerran. Tiedä mitä siitä vielä tuleekaan!

Kouluvalmennus, 12. marraskuuta 2023, kirjoittanut Iivari von Hoffrén (Pölhö)

Opetuskierros Suomessa oli loppumetreillään, ja yksi viimeisimmistä pysähdyspaikoista kaunis, merellinen Hanko ja hevoskaupoista tutuksi tullut Kultasaaren Kartano. Täällä oli varpaita murskaava ja neniä jättipäällään murtava Pronssihäräkä saanut alkunsa... Muuten Iivari ei tiennyt lainkaan mitä odottaa, vähiten törmäävänsä heti pihalla tuttuihin: Karla Efimova oli aivan yhtä ärsyttävä ja nenäkäs kuin aiemminkin. Oli varmasti, vaikka jähmeää tervehdystä enempiä sanoja nuo kaksi eivät vaihtaneet. Iivari oli siis jo valmiiksi ärtynyt, kun hän viimein sai taisteltua mereltä puskeneen tuulenpuuskan läpi maneesiin menettämättä hattua kertaakaan.

Alva käveli uralla korvat tötterössä ja pää pystyssä. Kulmissa ujeltava tuuli piti sen valppaana, ja tamma käänsi hieman huolestuneen katseen halliin saapastelleeseen vieraaseen. Se ojensi pitkää kaulaansa haistellessaan epäluuloisena tutustumiseen tarjottua kättä: hevonen ei tuntenut miestä, mutta mies kyllä hevosen, pintapuolisesti. Se oli näkynyt VHRY:n tapahtumissa, tosin lähinnä vain jousiammuntaradalla — tai kuten Iivari sanoi, "b-luokan ratsastuksessa". Siellä riitti että oli tasainen askel ja nopea laukka, mitä hölmöilyä... Mutta toisin olisi tänään.

"Korkea friisiläisprosentti ei tee kauniille tammallenne arvoa ratsuna. Näyttävyys ei ole sama kuin terveys. Teillä tulee olemaan suuri työ saada se kokoamaan ja kantamaan itsensä oikein, eikä niin kuten koulutuomarit teidän ehkä tahtoisivat ratsastavan," Iivari summasi ja jurputti perään synkän monologin urheiluratsastuksesta. Oliko hän mukava ja empaattinen opettaja? Ei. Oliko hän taitava? Kyllä. Oppilaan ihon oli vain oltava tarpeeksi paksua tekoa.

Alvan nahka ei sitä ainakaan ollut. Puhuri syöksyi aavalta niin että ikkunat helähtivät, jolloin tamma säpsähti ja pysähtyi tuijottamaan tyhjyyteen. Sofia puheli sille kauniisti ja silitteli kaulaa, kun yhteys muodostui uudelleen ja käynti jatkui. Jännittyneenä ja schwung väärään suuntaan, mutta jatkui kuitenkin. Aluksi ratsukko tyytyikin vain pyörimään käyntiympyrällä etsimässä rentoutta, sillä mitään mieltä jatkaa pidemmälle ei juuri nyt ollut. Alva tiesi selvästi millaista liikettä siltä haettiin, mutta niinäkin pätkinä kun se oli rento, schwung katosi herkästi. "Varokaa ettette ylityöstä istunnan kiinteää osaa" auttoi neuvona niin kauan kunnes musta kaunotar huolestui taas jostain uudesta, kohotti päänsä ja menetti liikkeensä.

Joko tuuli tyyntyi aavistuksen tai sitten Alva löysi rauhan, mutta nyt ympyrät onnistuivat pitkinä pätkinä ilman huolestunutta pälyilyä. Askellaji pysyi edelleen käynnissä, ja niin se myös tulisi pysymään: siitä tuli tunnin teema. Aluksi tarkoituksena oli hioa painopistettä ratsastajan alle erilaisilla taivutuksilla, mutta avot tuntuivat keikauttavan Alvan yliryhtiin josta hyvä liike oli vaikea palauttaa. Näinpä se päätettiin yksissä tuumin jättää pois, ja keskittyä vain erilaisiin sulkutaivutuksiin ja niiden kautta piruetteihin.

"Avotaivutus on yllättäen liikkeistä hankalin suorittaa oikein. On vaikea siirtää painopistettä toiselle puolelle kuin mihin fyysinen istunta vie taivutusta. Silloin helposti hevonen vain siirtää jalat mekaanisesti kolmelle uralle, mutta ulkolapa ei enää nouse ja schwung kääntyy nurin. Sulkutaivutuksissa saatte pitää painopisteen samalla puolen taivutuksen kanssa."

Muutaman sisäuralla suoritetun (Iivari ei koskaan antanut taivuttaa aidan vierellä) lämmittelytaivutuksen jälkeen Sofia sai aloittaa opettajansa suosikkitehtävän, jonka oli viikon aikana saanut läpikäydä melkein jokainen tasoltaan siihen kykenevä oppilas: travers kulmaan, yhä samassa taivutuksessa diagonaalille — half pass kuten kouluohjelmassa sanottaisiin —, siitä puolipiruetti, travers takaisin, ja tehtävän kinkkisimpänä osuutena renvers kulman läpi. Suoraan sanottuna Iivari epäili Alvan kykeneväisyyttä vaihtaa sulkutaivutuksesta toiseen niin nopeasti ja vielä kulmassa, mutta ei sitä tiennyt ennen kuin näki.

Tammalla oli kuin olikin vaikeuksia renversissä. Sen oli hankala saada koko runkoa mukaan, ja muutamankin millin verran vino askel esti kantavaa voimaa siirtymään selän läpi. "Älkää taivuttako niin paljon, älkää hakeko jalkoja väkisin neljälle uralle! Tyytykää siihen mihin hevonen pystyy. Tunsitteko eron? Nyt kaviot laskeutuvat tasaisesti, eivät lateraaliset puolet ensin."

Alvan liikkeestä oli helppo sanoa selästä päin, milloin se kantoi itsensä oikein, milloin falskisti. Jousiammuntataustasta päätellen sen askel oli aina pehmeä, mutta niinä hetkinä kun palikat osuivat paikoilleen eikä kintereet jääneet piiruakaan istuinkyhmyn taakse, satulaan ei tuntunut niin minkäänlaista liikettä. "Teidän tulisi kyetä juomaan kahvi läiskyttämättä. Kun ette tunne suuria liikkeitä, tiedätte että ratsu kantaa itsensä. Vaikka kulku olisi kuinka pehmeää mutta liikkeet yhä isoja, tiedätte ettei voima välity oikein."

Travers oli Alvan selkeä bravuuri, se onnistui kaikilla linjoilla ympyröiltä suorille ja diagonaalista piruettiin. Tarvittiin ehkä millintarkkaa istuntapeliä jotta liike pysyi taivutuksen mukaisena, mutta kun niin tapahtui, ei huomautettavaa ollut. Piruetissa käännös meinasi alkuun olla peräti liian jyrkkä, jolloin ajatusmaailmaa levennettiin miettimään pientä volttia sulussa. Kokoamisasteen rajoja etsittiin maltillisesti. "Jos hevonen tarvitsee ohjastuntumaa kokoamiseen, ei se ole koskaan oikein koonnutkaan. Luottakaa ratsuunne, antakaa edestä enemmän tilaa. Tuntekaa liike, siirtäkää painopistettä ajatuksen tasolla tarvitsemaanne takajalkaa kohden," Iivari ohjeisti vierellä kävellen. Alva pälyili kysymysmerkkinä, mutta ei jaksanut enää välittää mokomasta turhantärkeästä nillittäjästä livreessään. Se keskittyi tekemiseensä ja Sofian antamiin ohjeisiin. Kiitettävän arvoisia suorituksia.

Tuuli oli tyyntynyt kun maneesin ovet jälleen avautuivat, kuten myös Alvan mieli. Se jäi nojailemaan tyytyväisen näköisenä omistajansa kyhnyteltäväksi, keräämään hyvin ansaitut kehunsa.

Päiväkirjamerkintä, 12. syyskuuta 2024, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Alvan paluu täysipäiväiseksi kilpahevoseksi mammalomien jäljiltä oli ollut aivan käsittämätöntä vuoristorataa. Kausi 2023 oli melko päätöntä sekoilua ilman tietoakaan mistään zen-tiloista tai tasaisuudesta. Vuosi starttasi tammikuun Minicupissa, josta nappasimme hienosti kakkossijan, mutta jo seuraavassa kilpailussa saimme hylyn Alvan seottua hallissa aivan tyystin. Huhtikuun lopuilla rikoimme yhdessä Alvan prosenttiennätyksen, kun Sveitsin reissu tuotti mielettömän 81% tuloksen, mutta sitten olikin taas työn ja tuskan takana saada edes 60% tuloksia. Tuloslistoilla keikuimme usein häntäpäässä tai korkeintaan puolivälissä, emmekä koko loppuvuonna saaneet kuin yhden ruusukkeen kotiin tuomisiksi. Koko talvi pidettiin ihan syystäkin kilpailutaukoa, ja lokakuusta 2023 aina maaliskuuhun 2024 kiersimme vain valmennuksissa pitkin eteläistä Suomea sekä treenasimme tuhottoman paljon kotona.

Alva oli jo tuntunut kotioloissa oikeasti hyvältä ratsastaa ja muutamat harjoituskilpailut olivat menneet nappiin, joten Hollantiin lähdettiin huhtikuussa luottavaisin mielin avaamaan kisakautta. Noh, Tulip Carnevalilta ei sitten lopulta saatu kotiin viemisiksi kuin säälipisteitä. Alva veti sellaisen "tulin, näin ja panikoiduin" -esityksen ettei hetkeen oltu nähtykään, ja oli ihme että kaksi kilpailusuoritustamme ylipäänsä tuottivat hyväksytyn tuloksen. Säälipisteitä, kuten sanoin.

Kyllä risukasaan (tai siis Alvan päähän) paistoi välillä aurinkokin, ja huhti-toukokuun vaihteessa kilpailimme Suomessa ja Ruotsissa saavuttaen tasaiset yli 60% tulokset, mistä olin oikeasti aivan älyttömän iloinen, vaikka ruusukkeet jäivätkin saamatta. Vuoden 2024 viimeiseksi urakaksi jäi parin viikon kilpailukiertue Euroopassa. Alva toteutti oikein kunnollisen revanssin Hollantiin ja nappasi Harmony Championseilta kaksi ruusuketta palkintorahoineen päivineen. Kilpailukauden viimeiset startit Solgården Slottin avajaisissa eivät tuottaneet historian kirjoihin jääviä tuloksia, mutta Alva ei sekoillut ihmeempiä eikä tarvinnut hävetä, joten palasimme kotiin hyvillä fiiliksillä. Ei muuta kuin katseet kohti vuotta 2025. Kasvaako Alva ensi vuonna vihdoin aikuiseksi? Löytyykö itseluottamus? Kestääkö pää? Selviää ensi jaksossa.

Päiväkirjamerkintä, 15. helmikuuta 2025, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Tämä on tarinallisen valmennusringin ensimmäinen tehtävä.

Sofia oli ollut hyvin ajoissa liikkeellä, olihan herätyskello soinut tänään jo viideltä aamutallin kimppuun. Nainen oli mitoittanut aamunsa juuri niin täydellisesti, että tallitöiden jälkeen (yleensä tallityöntekijöiden vastuulla, mutta heilläkin välillä viikonloppuvapaita) hän oli ehtinyt syödä kunnon aamupalan, käydä suihkussa, pukea vastapestyt ratsastusvaatteet ja letittää turhan pitkäksi ehtineet kutrinsa. Aikaa oli silti jäänyt klinikan alkuun vielä sen verran reilusti, että Sofia oli keksinyt heittää Alvalle karsinaan pienet ylimääräiset välipalaheinät, ja oli mennyt hakemaan täysiveriorinsa Redin juoksutettavaksi.

Nyt tulenpunainen ori repi ja rimpuili liinan päässä minkä kerkesi, Sofian roikkuessa naama punaisena ja rystyset valkoisena menossa mukana. Maneesin hiekka pöllysi ja välillä seinä kolisi, kun Redi esitteli parastaan eikä pitänyt sekuntiakaan kaikkia neljää jalkaa samaan aikaan maassa. Orin lysti päättyi lopulta siihen, että Sofia lensi periksiantamattomuudessaan vatsalleen hiekalle, kun raudikko poistui ympyrältä maneesin toiseen päähän. ”Vai että sellaista tänään”, Sofia mutisi, kavuten kömpelösti ylös, hiekkaa hampaissaan.

”Pitäisiköhän sun hankkia uusia hevosia?” Sofian veli Konsta kysyi katsomosta virnuillen. Nainen säpsähti, koska ei ollut huomannut veljensä saapumista. ”Mitäpä sitä nyt parhaita vaihtamaan”, Sofia vastasi olkiaan kohauttaen, katsoen nyt valtoimenaan maneesissa laukkaavan orinsa perään. ”Nollasta sataan seilaavat kilpailutulokset puhuvat vähän muuta”, Konsta totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, heittäen selvästi haasteen ilmoille. Karu totuushan se oli; Sofia ei omistanut mitään tasaista saati luotettavaa. Paitsi suokkitamma Pätkän, mutta sen kanssa ei tavoiteltu kansainvälistä kilpailumenestystä, toisin kuin näillä muilla hulluilla. Alva pelkäsi sille päälle sattuessaan omaa varjoaankin ja tämä toinen... No, tämä oli tällainen. Ja Minni oli vähän liian hidas ollakseen paras.

”Meidän kaikkien menestystarina on vasta aluillaan. Sitä paitsi nämä on ihan vauvoja vielä”, Sofia totesi tomerasti. Konsta kohautti vuorostaan hartioitaan, miettien itsekseen mistä lähtien hevoset ovat olleet vauvoja vielä yli 8-vuotiaina. ”Noh, oli miten oli, sulla on tasan 20 minuuttia aikaa saada tuo tulisalama kiinni ja ehtiä Alvan kyytiin takaisin maneesille”, Konsta totesi kelloaan katsottuaan. Sofia oli katsovinaan omaansa, mutta tajusi ettei hänellä ole kelloa, ja lähti kiroillen metsästämään Rediä.

~~~~~~~~~

Sofia kiiruhti lopulta viimeisenä maneesille, sulkien maneesin oven järkyttynyt Alva paikoilleen jähmettyneenä. Alva tuijotti silmät lautasina maneesiin kokoontunutta väkijoukkoa ja puhalsi kuuluvasti höyryä sieraimistaan, eikä musta tamma voinut ymmärtää, mitä nämä kaikki ventovieraat hevoset tekivät hänen maneesissaan. ”No niin, mennääs sitten”, Sofia totesi tyynesti, taputti tammansa kaulaa ja pyysi sitä kävelemään maneesiin. Alva hiipi selkäännousutelineelle hitaasti kuin piileskelevä saaliseläin, valmiina pakenemaan, jos joku vieraista heittäytyisi ilkeäksi.

Sofian ponkaistessa tammansa kalliiseen, viimeisen päälle kiillotettuun koulusatulaan, maneesin hiekkaa varisi tamman mustalle karvalle ja timanttireunustetulle tummanliilalle satulahuovalle. Peilin kohdalla Sofia vilkaisi peilikuvaansa ja irvisti huvittuneena; maneesihiekka koristi mustan toppaliivin rinnusta, liilan (täydellisesti Alvan huopaan ja pinteleihin mätsäävän, tietenkin) pooloneuleen hihoja ja mustien housujen reisiä. Aiemmin siisti, selän puoliväliin asti yltävä letti oli myös osittain hiekassa, useampi suortuva vaaleita hiuksia karanneena omille teilleen. Tätä Sofia ei osannut hävetä; olipahan tekemisen meininki. Myöhästyminen tosin hieman nolotti, varsinkin ulkomailta asti tänne valmentamaan saapuneen Donnan mainitessa asiasta.

Alva kiersi maneesia ympäri kauhusta kankein askelin, pälyillen muiden hevosten pienimpiäkin liikkeitä. Sofia sai tilusten omistajana kunnian esittäytyä ensimmäisenä. ”Hyvää päivää vain kaikille ja suuret pahoittelut omalta osaltani myöhästymisestä, oli pieni... tilanne tuossa yhden toisen hevoseni kanssa”, nainen aloitti reippaasti, hymyillen pahoitellen ja löysi sinisillä silmillään ainakin muutaman myötätuntoisen katseen osallistujien joukosta. ”Olen tosiaan Sofia Kultasaari, toinen näiden kartanotilusten omistajista, toinen on veljeni Konsta”, tässä kohtaa käden heilautus katsomon suuntaan, josta Konsta vilkutti takaisin kääntyneille päille, ”ja olen kilparatsastaja sekä lääkäri. Pääpaino löytyy este- ja kenttäratsastuksesta, mutta puhtaasti kouluhevosena minulla on tämä 10-vuotias, herkkäsieluinen georgian grande -tammani Alva, jonka kanssa suoritamme vaativan tason koulua kansainvälisesti.”

”Tältä valmennusviikonlopulta toivon saavani Alvaan taas pienen palasen rentoutta ja löytäväni erityisesti keinoja auttaa istunnallani Alvaa rauhoittumaan”, Sofia päätti esittelynsä, siirtyen sitten peilin eteen pudistelemaan vielä hiekkaa vaatteistaan. Alva kurkotti nuuskimaan peilikuvaansa, säikähti kylmään peiliin osuessaan ja peruutti hätäisesti pois uralta. Huokaisten Sofia ohjasi mustan tamman takaisin uralle ja pyysi sitä avotaivutukseen, saadakseen tamman villille mielikuvitekselle edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Rentoutta tässä todellakin kaivattiin, niin kuin aina – toivottavasti Donnalla olisi sellaista antaa.

ALVAE ON VIRTUAALIHEVONEN