eli rehellinen kertomus siitä, miten suomalainen hevostyttö päätyi kartanon rouvaksi Britanniaan
Mä olin asunut Pohjois-Uusimaalla koko elämäni. Oikeestihan mä vihasin Uusimaata, mutta siellä päin ne kaikki Suomessa vaikuttavat hevosalan ammattilaiset pääosin liikkui. Täytyi siis vaan suosiolla pysyä siellä, missä oli edes olemassa teoreettinen mahdollisuus ujuttautua parempiin piireihin. Painelin kesät talvet menemään fillarilla, koska mopoon tai autoon ei tietenkään ollut varaa, ja tallille oli päästävä säässä kuin säässä. Mulla oli parhaimmillaan joku kakstoista vuokra- ja hoitohevosta samanaikaisesti. Yli puolet oli ilmaisia, koska ne oli sairaslomalla tai sit muuten vaan sekasin. Ravureilla sai käydä maastossa, ja pellossa kasvaneita junnuja sai yrittää kouluttaa ratsuks. Pienenähän mä olin käynyt ratsastuskoulussa, kun faija oli vielä ollut kuvioissa ja maksanut lystin. Nyt, kun se ja mutsi oli eronnut, jouduin ite kustantamaan ratsastuksen. Laitto faija onneks välillä rahaa tätä varten, ja siitä oon kiitollinen. Ne eros tosi hyvissä väleissä, faija ja mutsi. Kuulemma vaan rakkaus loppu kesken. Näkevät välillä ihan vaan ”kavereina”. Enempää en haluu tietää. Mutta niin, ne hevoset. Kaikki kesätyörahat käytin niihin kahteen parempaan vuokrahevoseen. Ralli oli maailman paras suomenhevonen, ja Sintti oli pieni mutta pippurinen ruotsalainen puoliverinen, jossa oli vähän liikaa täysiveristä. Niitten kanssa sain valmentautua aina, kun lompakko antoi myöten, ja startattiin me muutamat kilpailutkin. Tällä tavalla homma rullasi melkeen 8 vuotta. Mutta sitten koitti vuosi 2010 ja joku perjantai tammikuussa.
”Ootko nyt ihan varma, että tommonen summa rahaa kannattaa käyttää hevosiin?” Mutsi oli aidosti huolissaan, ja kyllähän mä sen ymmärrän. Tottakai ois ollut fiksuu ostaa asunto ja auto, asettua ja perustaa perhe. Mutta en mä halunnut asettua, enkä me edes halunnut asua Suomessa. Mä halusin asua jossain päin maailmaa ja elää hevosille, en työlle ja ihmisperheelle. Tässä kohtaa varmaan mietit, että ryöstinkö pankin vai mistä taioin ykskaks reilu kaheksan miljoonaa fyrkkaa. En sentään, vaikka mielessä sekin oli käynyt monta kertaa. Oltiin frendien kanssa vedetty porukkalottoa siitä lähtien, kun se oli meille ollu laillista. Sehän ihan oikeesti sitten napsahti, vain viis kuukautta ensimmäisen rivin laittamisesta. Onneks jaettiin se neljään pekkaan, ois tullu hulluks muuten. Nytkin sitä rahaa oli niin paljon, etten mä ees tajunnut, miten paljon sitä oli. Mut sen mä tajusin, että mä voisin lähteä. Ihan minne vaan. Ennen ku ees ehdin mutsille kertoa, olin jo varannu laivan Ruotsiin. Kävin ostamassa myös sen auton sitte, sellaisen, missä vois vaikka asua. Ja tietenkin neliveto, jotta saa trailerin tarvittaessa perään. Ajokortithan mä olin hommannut intissä, jonka olin lähihoitaja-amiksen jälkeen vetässyt kuskipuolella, ihan just niitten korttien takia. Oli se toki siistiä muutenkin, mutta se nyt on ihan toinen tarina, eikä liity tähän tän enempää. Mä jätin mutsille aika paljon rahaa, ja sit mä pakkasin kimpsut ja kampsut mun uuden Land Roverin kyytiin, ja lähdin kohti Euroopan sykettä.
Ruotsi on oikeesti hyvä hevosmaa, joten mä jäin treenaamaan sinne tosi pitkäksi aikaa, nukkuen tallinomistajien nurkissa vastineeksi tallitöistä. Kävin välillä himassa Suomessa, välillä Norjassa ja välillä Virossa, ratsastaen aamusta iltaan ku hullu. Tulihan musta hyvä sillä tahdilla. Vuoden 2011 lopuilla mä starttailin ekoja Inter-tason koululuokkia ja hyppäsin kepeesti 150-luokkia. Mä kuitenkin halusin pidemmälle, jonnekin Keski-Euroopan sykkeeseen. Matka jatkui sitten lopulta 2012 huhtikuussa sillan yli Tanskaan, ja sieltä piti ajaa vain läpi. Maaseututeitä huristellessa silmiin kuitenkin osu ihan törkeen upeet tallipuitteet ja valtava myynti-ilmoitus siinä vieressä. Enempiä miettimättä soitin ostajalle ja sönkötin englanniksi, että mä haluan tämän. Siihen mä sitten vahingossa jäin reiluks kahdeks vuodeks. Se oli oikeesti ihan hyvä juttu. Uran startti Tanskassa oli maltillinen ja helppo, eikä mun kaikki rahat mennyt heti siihen. Tallille tuli niinkin ällöromanttinen nimi kuin Daydream, koska sen maantien nimi tarkoitti tanskaks suunnilleen ”unelmien tie”, ja olihan toi nyt mun lapsuuden unelma, oma talli. En ollut skidinä ehkä aatellut Tanskaa enkä ihan nelkyt paikkasta tallia, mutta ei valittamista. Ne nelkyt karsinaa täytty sitte aika nopeesti. Lähinnä sinne tuli puoliverisiä vaikka mistä kantakirjoista, mutta ostin mä myös muutaman arabialaisen täysiverisen ja jossain vaiheessa mun omistuksessa oli myös pari berberinhevosta. Ihan en enää muista, että miks, mutta hauskoja otuksia ne oli.
Tanskan homma ei oikeestaan ois keskeytyny niin nopeesti, jossei ois pamahtanut yhtä pirun vakuuttavaa kakslahkeista tiluksille pyörimään. Anton Brouwer vuokras mun kartanosta huoneen, kun mun tilat oli vuokralla kahdeks viikoks kansainvälisiä kilpailuja varten, ja se ei kuulemma jaksanut koko aikaa nukkua asuntoautossa muun tiiminsä kanssa. Se oli jonku hollantilaisen huippuratsastajan hevosenhoitaja ja kuski. Noh, kävi sellanen pieni perustavanlaatuinen vahinko, että kahdeksantena yönä se nukkukin jo mun huoneessa. Nappisilmillään se sai mut uskomaan, että ois aika jatkaa matkaa. Eikä se väärässä ollut, Tanskan jatkuva tuuli oli jo alkanut pehmentää mun aivoja. Vahvana itsenäisenä naisena hankasin kuitenkin vastaan, ja pakotin sen etäsuhteeseen melkeen puoleks vuodeks. Kesällä 2014 mä sitten lopulta olin siinä tilanteessa, että Tanskan tila oli myyty hyvällä voitolla, hevosia oli jäljellä vajaa tusina ja uusi tila Hollannista oli kiikareissa. Syksyllä musta tuli Brouwer nopean vihkitilaisuuden yhteydessä, ja Royal Gear niminen siittola nousi maailmankartalle.
Royal Gear oli valehtelematta mun mahtipontisin ja vakuuttavin luomus ikinä, ainakin nousukiitonsa aikana. Olin hyvin varma siitä, ettei mun uusi hevosimperiumi romahtaisi ikinä, ja että mä kuolisin vanhuuteen käsikädessä Antonin kanssa hevosentuoksuisessa makkarissa, josta on näkymä laidunten yli auringonlaskuun. Kuinka väärässä sitä voikaan 22-vuotias tyttönen olla. Kyllä meillä meni hienosti, todellakin meni. Royal Gear kukoisti ensimmäiset puoltoista vuotta. Meillä oli reilu kuuskyt kilpahevosta, lähinnä hollanninpuoliverisiä ja hannoverinhevosia, ja varsoja syntyi joka vuosi lauman verran. Ja ne meni kaupaks, ne todellakin meni kaupaks, ja niistä melkein kaikista tuli kansainvälisen tason kilpahevosia. Se oli ihan uskomatonta, mutta kamalan uuvuttavaa, vaikka mulla olikin hommissa ihan paras 12-päinen tiimi, joka piti aina mun puolia. Vuonna 2016 ne ongelmat alkoi, kun mua ihan tosissaan väsytti. Kilpailut jäi vähemmälle ja sitä kautta myös voittorahat, ja lopulta oltiin siinä tilanteessa, että piti aina myydä hevonen, että sai laskut maksettua. Anton heitti ehdotuksen ilmoille ensimmäisenä, koska ainahan se oli ollut meidän parisuhteen aivot, kun minä taas olin se jääräpää, joka ei näe metsää puilta. Anton ehdotti, että tehtäisiin katoamistemppu vielä kun voidaan: myytäis tila ja ostettais jostain kaukaa paljon edullisempi systeemi. Mä hankasin taas vastaan, kunnes sitten lopulta kesän jälkeen ja viimeisten kasvattivarsojen mentyä ehdotin, että lähetään nauttimaan raittiista vuori-ilmasta ja nummimaisemista. Niin me sitten pistettiin lappu luukulle, pakattiin viistoista rakkainta hevosta mukaan, ja lähdettiin Walesiin.
Meidän uus tila oli vuorilla, kolmenkymmenen kilsan päässä lähimmästä kaupungista, ja se tuntu ihan mahtavalta, olla keskellä ei mitään. Mun rauhaton sielu halusi kuitenkin taas jotain uutta, joten ei me kauaa viientoista puoliverisen kanssa jaksettu olla hissun kissun. Walesissa kerran oltiin niin welshponit sopi kuvioon ku nyrkki silmään, ja siitä se homma sitten taas lähti. Joulukuussa 2016 perustettu Daelwyn ei ehkä ollut se suurin ja upein viritelmä, mutta oli se ylivoimaisesti rakkain. Me kilpailtiin ja varsoja syntyi jälleen, mutta kaikki stressi oli tiessään. Kustannukset oli suhteellisen edulliset, ja mä sain jopa vähän takaisin niitä rahoja, jotka olin Hollannissa menettäny. Homma toimi ku unelma aina vuoden 2018 loppuun saakka. Tällä kertaa ongelma ei ollut raha tai hevoset, vaan parisuhde ja sen myrskyisyys. Mulla ja Antonilla ilmeni erimielisyyksiä. Ei todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt ne alko olemaan aika pahoja, eikä niistä enää päästy neuvottelemalla yli. Anton rakasti Walesia. Se ois halunnu pitää toiminnan maltillisena ja jatkaa koko elämänsä samalla tavalla. Aamusta iltaan poneja ja nummimaisemaa. Mä kuitenkin kaipasin kansainvälisiä areenoita, viiden tähden kilpailuja, sitä jännitystä kun hyppää uusinnan viimeistä estettä tavoitteena sadan tonnin palkintoraha. Mä halusin taas lisää kilpahevosia, ponien lisäks, ja siihen tarvittiin isommat tilat. Eikä Pohjois-Walesista käsin yksinkertasesti kyennyt vaikuttaman kansainvälisesti.
Mä tein kieltämättä tosi ikävän tempun Antonille. Mä jätin sormukset ja viestilapun ”pienestä lomasta” keittiön pöydälle, pakkasin laukut ja lensin Lontooseen. En voi väittää katuvani päätöstäni, mutta näin aikuistuneena voin todeta, että ois eron voinut pikkasen siistimminkin hoitaa. Noh, Antonilla ei sinänsä ollut mitään hätää. Sillä oli ponit ja ne rakkaat nummensa. Mä sen sijaan menin vetämään shottirallia Lontoon sivukujien pubeihin, ja aamuyöstä raahauduin itkien hotellille. Itku muuttui synkeäksi epätoivoksi, kun en saanut huoneen numero 57 ovea auki, vaikka kuinka taistelin sen kortin kanssa. Ovi sitten kuitenkin aukesi lopulta, ja sieltä mua katsoi hämmentynyt silmäpari, jota ympäröi sotkuiset punaiset hiukset ja vino, lämmin hymy. Tarkemmin tarkasteltuna silmien alapuolelta löytyi ihan kokonainen miehen kroppa. Mä en ihan oo varma, mitä mä sönkötin, mutta mies kysyi ihan törkeen selkeällä brittiaksentilla, enkö löydä omaa huonettani. Kuulemma olin vastannu suunnilleen: ”Miten voisin löytää mun huoneen ku en löydä ees mun elämää tällä hetkellä?”. Noh, tää britti lähti sitten taluttamaan mua huoneeseen 157, ja aamubuffetissa mä sain hävetä silmät päästäni, kun näin miehen uudestaan. Aattelin, että se pitäisi mua ihmisroskana. Ei vissiin pitänyt, kerta tuli oikeen viereen istumaan ja kysy, onko mulla mitään ideaa, minne se mun elämä ois voinu jäädä.
Mulla oli siihen hotellin varausta vielä kolmeks päiväks, ja kuinka ollakaan, niin oli myös mysteeribritillä, joka esittäytyi myöhemmin nimellä Oliver Lovell. Kolmessa päivässä me kierrettiin kaikki Lontoon suurimmat nähtävyydet, ja siinä ohessa mä vuodatin mun koko elämän alusta nykyhetkeen. Tuntui kuin olisin voittanut uudestaan lotossa, kun Oliver kertoi, että oon tervetullut heidän sukutilalle Pohjois-Englantiin hoitamaan hevosia ja miettimään tulevaa. Eihän mulla mitään parempaakaan tekemistä ollut, joten sinne mä lähdin. Historiallisessa maalaiskylässä mun sielu tuntui jotenkin eheytyvän, ja mä sain muutaman ihanan puoliverisen ratsastettavaksi. Se sukutila ei sit muuten ollut mikään suomalainen perintötönö jostain järven reunasta. Se koostui aivan valtavasta kivisestä kartanosta, kahdesta viiskyt paikkasesta tallirakennuksesta, kolmesta kentästä ja kahdesta maneesista sekä loputtomista laitumista. Oliverin isä oli kuollut reilu kuus kuukautta aiemmin ja tila oli periytynyt esikoispojalle. Oliver oli tää esikoispoika, hänellä oli pikkuveli Oscar ja pikkusisko Ofelia. Oliver osasi ratsastaa ja rakasti hevosia, muttei perustanut oikein ajatuksesta, että joutuisi yksin vastuuseen suvun kilpahevosbisneksestä. Siinä se mun ratkaisu sitten oli. Mä lupasin vanhana konkarina auttaa, jäin tiluksille töihin ja muutin vanhaan tallirengin rakennukseen muutaman muun työntekijän kaveriksi. Ratkaistavana tosin enää oli ongelma nimeltä Anton ja Walesissa odottavat ponit. Oliver itse ehdotti, että senkus tuot koko lauman Englantiin - niin miehen kuin muut eläimet. Ihme kyllä Anton suostui, vaikka olikin hyvin skeptinen Oliverin suhteen, mustasukkainen myös. Vaikkei mitään syytä ollut, mä olin saanut tarpeekseni miehistä ja rakkaudesta.
Jouduin syömään sanani, sillä marraskuussa 2019 musta oli tullut Lovell. Cloudfieldin tila oli virallisesti nyt myös mun nimissä, ja siitä se homma sitten taas lähti - lapasesta meinaan. Oliverissa oli pitkälti paljon samaa kuin Antonissa - mies oli rauhallinen kuin vuori, täydellinen vastapari, joka saa mun levottoman sielun asettumaan tyytyväisenä aloilleen. Kriittinen ero kuitenkin löytyi miesten tavassa suhtautua mun kunnianhimoisuuteen. Siinä, missä Antonin mielestä mulla oli vakavia ongelmia, oli Oliverin mielestä mun kaikki parhaat ominaisuudet samassa nipussa, ja Oliver oli lähes poikkeuksetta messissä mun ideoissa. Me haettiin suomenhevosia rekkalastillinen, ostettiin hetken mielijohteesta friisiläishevonen, laajennettiin kasvatusrotuja ja rakennettiin pihatto. Homman paisuessa kahdestakymmenestä hevosesta yli seitsemäänkymmeneen, me palkattiin läjä työntekijöitä mun, Oliverin, Antonin, Oscarin ja Ofelian avuksi. Royal Gearissa aikanaan vaikuttaneet Emily ja Martin saapui heti, kun mä niille soitin, ja löydettiin me myös 150 senttinen Rose ratsastamaan meidän poneilla. Unelmien tiimi oli kasassa. Tällä kertaa mä vannon käsi sydämellä, että tähän mä ihan oikeesti jään.