Tarinoita pilvipeltolaisesta elämästä tallin päällikön, Sonja Lovellin, näkökulmasta. Uusin teksti ylimmäisenä, vanhin alimmaisena. Tekstejä tulee joskus ja jouluna.
24. joulukuuta 2020
Mä en oo oikeestaan koskaan ollut kummoinen jouluihminen. Se on ihan kiva tapahtuma ja on mukavaa asettua perheen kanssa yhteisen juhla-aterian ääreen, mutta en mä erityisemmin ole välittänyt mistään lahjoista ja koristeluista. Oliver sisaruksineen oli kuitenkin aivan hulluna kyseiseen tapahtumaan; kuulemma joulu oli Lovellien suvussa ollut aina vuoden isoin tapahtuma. Se kävi kyllä harvinaisen selväksi, jos eksyi astelemaan Cloudfieldin tiluksille joulukuussa. Kuun ensimmäisenä päivänä koko paikka oli muutettu joksikin hemmetin joulumaaksi. Valoja, punaisia silkkinauhoja ja havukrasseja oli niin paljon, etten meinannut löytää enää tallia sen kaiken alta. Myönnetään, oli tosi kotoisan näköistä ja koristeet piristivät hienosti synkkää, lumetonta maisemaa, mutta ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt.
Jouluaaton aamuna oli iloiseksi yllätykseksi pieni pakkanen, joten lumeton maa sentään peittyi hopeiseen kuuraan, joka kimalsi ihanasti auringossa. Martin, Anton ja Nico olivat luvanneet hoitaa porukalla kaikki tallityöt jouluaaton ja -päivän ajan. Hevoset saivat viettää joululomaa vapaalla tai kevyiden maastolenkkien muodossa. Mieskolmikkoa lukuun ottamatta kaikki työntekijämme olivat lähteneet joulun viettoon omien perheidensä luokse, joten aattomaastoon suuntasivat vain minä, Oliver, Oscar ja Ofelia. Valitsimme allemme pelkästään friisiläishevosia, jotka koristelimme sisarusparven vaatimalla tavalla jouluisesti kulkusilla ja silkkinauhoilla. Kypärien päälle viritettiin tonttulakit ja lähdimme matkaamaan Cloudmoorin keskustan kanssa. Oliver oli vieläpä ostanut suklaakarkkeja, jotta pystyimme antamaan niitä kaikille vastaantulijoille. Tämä oli jo useamman vuoden perinne, joten kyläläiset tiesivät tulla juttelemaan ja taputtelemaan ratsuja meidät nähdessään. Kieltämättä kulkueemme oli tänä vuonna poikkeuksellisen hyvännäköinen, kun alla oli pelkästään pikimustia, pitkäjouhisia friisiläisiä.
Aattomaaston jälkeen kiertelimme antamassa joululahjoja nelijalkaisille, ruuan muodossa tietenkin. Jokaiselle oli aherrettu oma nimetty pipari, joka oli odottanut karsinan ovessa tähän asti. Suurin osa mutusteli herkkunsa tyytyväisenä, mutta osalle eivät joulumausteet kelvanneet, vaan piparit lentelivät pitkin puruja. Pihatossa oli rauhallista, ja siirsimme kaikki loputkin hevoset talleista ulos viettämään päiväänsä. Lounaaksi riisipuuroa, joulusauna keskellä päivää ja sitten laittautuminen illalliselle, jonka nautimme porukalla pääkartanon suuressa ruokailusalissa. Illallisen jälkeen asetuimme olohuoneeseen jakamaan ja availemaan lahjoja, joita olimme yhteisellä sopimuksella hankkineet hyvin hillitysti. Seuraavana jouluna oli aikeena toteuttaa lahjat salaisesti tallityöntekijöiden kesken niin, että jokainen saisi yhden lahjan. Secret santa, kyllähän te tiedätte. Tänä vuonna olin vielä itse hankkinut jotain pientä muistamista jokaiselle, kiitoksena ehkä tähän asti kiireisimmän vuoden työpanoksesta. Ensi vuosi olisi toki kiireisempi kuin koskaan, mikäli sarjakilpailut toteutuisivat suunnitellusti, mutta sitä ei sopinut nyt jouluaattona mietiskellä.
Oliver ojensi minulle lahjana pelkän kirjekuoren. Itse olin ostanut hänelle uuden kellon, sillä vanha oli hajonnut useampi kuukausi sitten, eikä mies ollut hankkinut uutta. Tämä oli johtanut siihen, että hän oli entistäkin pahemmin myöhässä kaikkialta. Liekö kello mitään auttaisi, sillä pitäähän sitä myös muistaa katsoa... Sellainen kello olisikin näppärä, joka teleporttaisi kantajansa oikeaan aikaan ja paikkaan. Joka tapauksessa, sain siis kirjekuoren. Aloin availemaan sitä varoen, jotten repisi sisällä olevaa nippua. Lopulta sain sisällön käsiini. Ne olivat lentoliput. ”Mitäh? Minne?” älähdin ja tihrustin kohteiden nimiä lipuista. Ensin Yhdysvaltoihin, sieltä vaihdon kautta Kanadaan. ”Kanadaan? Mitä me tehdään Kanadassa?” kysyin uskomatta silmiäni. ”Mennään lomalle, ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Orange Wood Ranch järjestää sellaisen romanttisen pariskuntareissun, ilmoitin meidät sinne. Belle ja Icarus tulee ratsuiksi mukaan”, Oliver vastasi leveästi hymyillen.
Menin vallan sanattomaksi. Samanaikaisesti olin revetä riemusta, sillä ajatus tällaisesta matkasta kuulosti kaikessa romanttisessa ällöttävyydessään aivan mahtavalta, mutta toisaalta huoli alkoi heti nostaa rumaan päätään. ”Me ollaan poissa kokonainen viikko”, totesin silmäillessäni päivämääriä. ”Miten tallityöt ja hevosten liikutus? Ensimmäiset sarjakilpailutkin alkaa helmikuussa”, totesin, hieman jopa tulistuneena, ettei Oliver ollut ottanut tällaista huomioon. ”Sofia tulee perheineen tänne siksi aikaa, paikkaamaan meidän aiheuttaman vajeen. Se ensimmäinen kouluratsastuksen sarjakilpailukin on huomioitu! Jatkat paluulennolta Suomesta suoraan vaihdon kautta jenkkeihin, mä vaan hyppään kyytiin välissä. Tokaan osakilpailuun et ehdi, mutta kaikkiin muihin kyllä”, Oliver selitti rauhallisesti. En ehtinyt vastata, kun Anton päätti kommentoida: ”Lopeta se kitinä, luota meihin ja ole kiitollinen.” Ääni oli vaativa ja vakaa, mutta perään ex-mieheni heitti leveän hymyn, ja lopulta repesimme koko seurue nauramaan. Kaikki tunsivat minut ja suuren huoleni jokaisesta tiluksellani elävästä olennosta. Ehkä he viikon selviävät ilman minua.
14. marraskuuta 2020
Istuin tallin toimistossa ja tuijotin läppärin ruudulla näkyvää tiedostoriviä ilmeettömänä. Mullahan on siis jokaiselle hevoselle oma kansio, johon voi kerätä kaikki siihen liittyvät tiedostot helposti kaikkien työntekijöiden saataville. 130 kansiota. Tasan 130. "Miksi meillä on 130 hevosta?" kysyin epäuskoista tuskaa äänessäni. Pöydän toiselle puolen uutisia puhelimestaan selaillut Oliver kääntyi katsomaan minua, kuin olisin kysynyt paljonko on yksi plus yksi. "Sinähän niitä olet ostellut", mies tokaisi, ja mä nappasin samantien lähimman käteeni osuvan esineen (tällä kertaa pyyhekumi) ja viskasin sen ukon otsaa kohti. Oliver väisti virnistäen. "Sun painostuksesta meillä on jo 10 friisiläistä", murahdin, yrittäen etsiä syyllistä kytevään ongelmaan. Punapäätä hymyilytti edelleen. "En edes kiistä. Ne 54 suomenhevosta on kuitenkin ihan puhtaasti sun vastuulla", Oliver totesi olkiaan kohauttaen. "Painu saakeli tekemään jotain hyödyllistä siitä!" ärähdin ja jäin hampaita kiristellen tuijottamaan toimiston ovea, kun aviomieheni oli luiskahtanut ulos turvaan.
Reippaana tyttönä kirjauduin samantien kansainväliselle foorumille etsimään epätoivoisesti hevosihmistä, joka olisi halukas muuttamaan Pohjois-Englannin maaseudulle. Se oikeasti kuulostaa paljon helpommalta, kuin mitä se sitten käytännössä on. Ulkomailta tulevia hirvittää, miten pitkä matka täältä Cloudmoorin kylästä on oikean sivistyksen pariin. Lontooseen ajelee reippaasti yli neljä tuntia, ja junakin tekee sen verran monta mutkaa matkalla tänne peltojen keskelle, ettei sekään kulje pääkaupungista lähimpään kaupunkiin, Durhamiin, paljoa alle kolmessa tunnissa. Jos tykkää laivoista, niin Newcastlen satamasta pääsee toki meriteitse Hollantiin, mutta siinä toki menee myös hemmetisti liikaa aikaa.
Etäisyysongelmista huolimatta työntekijä oli löydettävä. Plussaa meidän suuntaan toki antavat laajat työ- ja treenimahdollisuudet, ihanteelliset puitteet ja kilpailukykyinen palkka. Silti hikipisarat alkoivat nousta ohimoilleni, kun selasin töitä etsivien ilmoituksia. En voisi ottaa pelkkää hevosenhoitajaa, sillä uuden työntekijän tärkein tehtävä olisi ratsastaa - nykyiset työntekijät olivat täysin uupuneita ratsastamaan kymmenkunta hevosta päivässä, varsinkin kun puolet olivat nuoria tai muuten vaan vaikeita. Ja siitäpä päästiin toiseen ongelmaan: mitään harrastelijakuskia en voisi nyt ottaa. Uuden työntekijän pitäisi pysyä orien ja junioreiden kyydissä, tuittupäisistä tammoista puhumattakaan. Pelkkä liikuttaminenkaan ei ihan riittäisi, vaan hevosia pitäisi pystyä myös viemään eteenpäin. Noh, tokihan sivuilta liikuttajia löytyi, mutta vaatimuksia oli vähän liikaa: suurkaupungin lähellä, hyvät kulkuyhteydet, oma yksityinen asunto kuuluttava sopimukseen, vain kouluratsastusta, vain Suomesta tai vain jostain-muualta-kuin-Cloudmoorista.
Lopulta löysin kuitenkin suureksi ilokseni suomalaisen nuoren, jonka vaatimuslista oli enemmän mallia "etsin tätä, mutta kaikki muukin oikeastaan käy". Luin ilmoituksen ajatuksella läpi: Lotta Haltaja, 19-vuotias, estepainotteinen mutta koulukin sujuu, kansainvälisesti koulutettu, vuosien kokemus, kiinnostunut erityisesti ratsutuksesta. Napakymppi. Kutsuin Oliverin ja iltatallia tekemässä olleet työntekijät antamaan mielipiteensä. Kukaan ei vastustanut ajatusta, päinvastoin pyysivät etsimään vielä pari kolmekin työntekijää lisää, joten enempää ihmettelemättä meilasin Lotalle pienen esittelyn yhteystietojen kera, ja pyysin soittelemaan, jos yhtään kiinnostaisi.
Puhelin soi onneksi jo seuraavana päivänä, ollessani vasta aamiaspöydässä. Olisin voinut huokaista helpotuksesta, kun totesin jo puhelimessa, että nuoresta iästään huolimatta Lotta vaikutti aivan äärimmäisen mukavalta ja pätevältä tyypiltä, joka varmasti sopisi meidän remmiin enemmän kuin hyvin. Homma olikin sitten oikeastaan sillä selvä. Tarjosin Lotalle majoitusta vieraskartanosta, olihan yläkerrassa vielä pari huonetta vapaana, mutta nainen ilmoitti etsivänsä itselleen kylän keskustasta asunnon - ei huono idea lainkaan, en itsekään ehkä jaksaisi asua pysyvästi kommuunissa. Lähetin Lotalle sopparin pohjan sähköisessä muodossa, ja sitten jäimmekin vain innokkaana odottamaan, että uusi vahvistuksemme pääsisi matkaamaan luoksemme.
05. marraskuuta 2020
Mähän menin tosiaan lokakuussa täyttämään kakskytyheksän vuotta. Sehän tietenkin tarkotti sitä, että vuonna 2021 pitäis tykittää jotkin jumalattomat kolkytveepippalot - tai siis näin ainakin kaikki tallityöntekijät ja ystävät vaativat kovaan ääneen. Kyllähän mä juhlia tykkään, ei siinä. Silti ajatuskin siitä, että mä olin ihan just kolkyt, sai niskavillat nousemaan pystyyn. Vastahan mä täytin kaheksantoista ja lähdin Ruottiin aikeena tulla joksikin. Noh, kai musta jotain oli tullut, mutta ahdisti suunnattomasti ihmetellessä, miten nopeasti kaikki oli tapahtunut. Kohta sitä sitten ollaankin jo toinen jalka haudassa vissiin. Oliver oli onnellisesti ohittanut kolmenkympin rajapyykin jo viime vuoden elokuussa, joten se jaksoi kyllä iloisesti toitottaa, että elämä muuttuu vaan paremmaksi.
Itse synttärit meni ohi ilman mitään kummempaa showta. Oliver herätti mut tuomalla kynttilöitä, ruusuja ja kakkua sänkyyn - eikä me kyllä syömisen jälkeen noustu moneen tuntiin, kun oli vähän muita hommia. Meidät oli vapautettu tallitöiden teosta päivän kunniaks, ja me raahauduttiin sitten illalla maastoon Bonniella ja tyttärellään Bellellä - paineltiin menemään täyttä vauhtia pitkin kyliä ja kunnaita valkosten jenkkien kyydissä. En mä mitään lahjoja kaivannut, en ikinä ollut kaivannut, mutta tokihan mielenkiinto heräsi, kun Oliver vihjaili iloisena, että lahja oli kyllä saapumassa hieman viiveellä. Kuinka pitkä viive, sitä ukko ei viitsinyt kertoa, ja olin jo unohtanut koko lahjan, kun se lopulta saapui.
Marraskuun viidennen päivän aamuna Oliver tosiaan marssi makkariin hymy naamalla ja käski laittamaan silmät kiinni. Tein työtä käskettyä ja jäin sängylle istumaan silmät ummessa, odottaen ihmeissäni. Kuuntelin ukon askeleita rappusissa, ja muutaman minuutin Oliver palasi takaisin huoneeseen, hokien: "Pidä silmät kiinni!". "Joojoo, tuli kerrasta selväksi", murahdin, ja sitten tunsin sängyn painuvan miehen istuessa viereen. "Saa avata", Oliver sanoi. Mä en melkeen heti ees uskaltanut, ja sitku mä lopulta uskalsin, niin mä menin ihan lukkoon.
"Mitä saatanaa koira", oli ainoa, mitä mä sain suustani ulos tuijottaessani Oliverin sylissä nököttävää punaista karvapalloa, johon oli liimattu kaksi mustaa nappia silmiksi. Tunnistin pennun heti suomenpystykorvaksi, ja hetken kuluttua rääpäle kömpikin jo mun syliin ja kurkotti nuolemaan mun poskea. "Mitä helvettiä... koira... mitä me tällä... ei hitto... onpa söpö", mä mumisin pentua silittäessäni. Oliver virnuili vieressä kuin Hangon keksi - se tuns mut kyllä ja ties, että kiroilu on mun tapa ilmaista suurta rakkautta ja innostusta silloin, kun sanat ei vaan riitä. "Meillähän oli silloin puhetta, että tallikoira vois olla hyvä idea. Aattelin sitten, että pitäähän sen olla ehta suomalainen, joten soittelin kasvattajia läpi. Löyty aivan täydelline pentua, joten tässä tää nyt ois", Oliver selitti, mutta mulla meni puolet ohi. Mä olin vaan aivan pikkuisen lumoissa.
"Nimi?" kysyin lopulta, kun heräsin siihen todellisuuteen, ettei pennun nimi ehkä ole 'söpö' tai 'rääpäle'. "Charming Misty Meets Her Match", Oliver luetteli pitkän rekisterinimen, ja mä en meinannut eka edes uskoa. "Niin kuin se Pokemon-jakso?" kysyin kulmat koholla. "Just se, siks se oliki täydellinen pentua. Pokemon-teemalla nimetty", Oliver kertoi edelleen virnuillen kuin pikkupoika. Mehän tosiaan katotaan aina Pokemoneja sillon ku ei osata päättää mitään muutakaan sarjaa - pariin ekaan kauteen ei kyllästy ikinä. "Eli Misty siis", totesin rääpäleen turkkia vasten, ja jotenkin tuntui oudosti, että se omaksui nimen heti.
21. syyskuuta 2020
"Miten niin en pääse mukaan?!" Oliverin ääni oli täynnä epäuskoista kauhua, kun ilmoitin, että hän jää pyörittämään tallia seuraavan Suomen reissuni ajaksi. Kyseinen reissu oli edessä jo vajaan viikon kuluttua, kun rakas Ruusujärvi ja maailman paras suokkitalli, Sotamaalaus, sen kätköissä täyttyisivät omista suomenhevoskasvateistani valmennusviikonlopun merkeissä. Viikonlopun jälkeen oli tarkoitus suunnata sukuloimaan ensin äitini, sitten isäni luokse, tavaten muutamia ystäviä siinä välissä. Hevoshommat jatkuisivat vielä lokakuun puolella Käkiharjuilla ja Storywoodsissa. "Ei me voida jättää tallia junioriosaston harteille niin pitkäksi aikaa, Martin palaa tänne vasta ensi viikon tiistaina ja itse tulen vasta 7. lokakuuta!" yritin perustella vakuuttavasti, kun Oliver tapitti minua koiranpentumaisesti kulmiensa alta.
Seuraavan vuorokauden ajan Oliver yritti kaikkensa saadakseen minut myöntymään. Miehen retale oli ilmeisesti tyhjentänyt kylän ainoan kukkakaupan kokonaan, päätellen olohuonettamme tiistaiaamuna peittävien ruusujen määrästä. Huokaillen siirryin tekemään aamuhommia päätalliin, vain löytäkseeni jokaisen karsinan ovelta suklaarasian ja post-it-lapun, johon oli kirjoitettu perustelu sille, miksi hän voisi hyvin tulla mukaan. "Martin tulee JO tiistaina." "Junioriosastomme on hurjan pätevä." "Olen ihana." "Tulisi kauhea ikävä." "En pärjää ilman sinua." "Mä ja Sam pysytään poissa tieltä." Hah, no siinäpä se tulikin! En epäile hetkeäkään - parivaljakko varmaan katoaisi sillä sekunnilla, kun pääsisimme pihaan, ja löytyisi myöhemmin jostain saunan suunnilta olutpullojen ympäröimänä. Ehei, ei käy. "Hulluja nuo miehet, eikö vaan?" kysyin puoliääneen, heittäessäni aamuheinät Evelle. Kimo katsoi minua viisaasti pitkien ripsiensä alta, muttei ilmeisesti keksinyt vastausta, joten se siirtyi huoletta heiniensä kimppuun.
Tartuin uuteen rasia-lappu-komboon, joka lepäsi Even harjakorissa. "Ostin jo lennot." MITÄ?!? Käännähdin kannoilla nähdäkseni juuri talliin saapuvan Oliverin leikkivän viatonta. "Luulin alunperinkin, että olit ostanut lennot meille molemmille..." mies uikutti muka syvästi loukkaantuneena. Sitten hän vaihtoi virneen kasvoilleen. "Ei se mitään, virheitä sattuu kaikille. Korjasin tilanteen soittamalla lentoyhtiöön, ykkösluokassa oli mulle vielä paikka vapaana", punapää totesi silmät ilosta kiiluen. Hetken harkitsin heittäväni suklaarasian ukkoa otsaan, mutta taivaan kiitos hän tajusi avata suunsa oikealla hetkellä: "Korotin mä sunkin paikan ykkösluokkaan." Syvään huokaisten luovutin, repien rasian auki ja tunkien suklaata suuhuni. "Kitise kerrankin seuraavan kahden viikon aikana, niin mä pidän huolta, että sä kadut mukaan lähtemistä", uhkailin, vaikka salaa olin iloinen, että saisin taas viettää ihanat kaksi viikkoa elämänimiehen kanssa. Ehkei niitä naisten lehtiä ole uskominen - viimeisimmässä oli meinaan neuvottu ottamaan säännöllisin väliajoin välimatkaa, jotta suhde säilyy mielenkiintoisena. Riittävän mielenkiintoista tämä on ihan tälleenkin kai.
28. elokuuta 2020
Puhelin laskeutui kädestäni keittiön pöydälle kuin tunto olisi yllättäen kadonnut koko raajasta. Luuri putosi reunan yli ja kolisi lattialle, mutten kurkottanut sitä ylös tarkistaakseni, hajosiko lasi. Ensinnäkin se oli OnePlus, ei mikään iPhone, joten ei varmana hajonnut tuosta lasi. Toisekseen, juuri nyt ei paljoa kiinnostanut. Tuijotin vain jonnekin kauas peltojen yli maisemaan, jossa nouseva aurinko kultasi laitumella viimeistä viikkoaan viettävät hevoset, miettien äskeistä puheluani Nikki Ferrarin kanssa.
Nikki Ferrari on elävä legenda, yksi suurimmista idoleistani koskaan. Ja mä vannon, että se on paljon sanottu multa - mä en yleensä ihaile ihmisiä, en edes ratsastajia. Rikkaitten ammattilaisten hevosia mä ihailin, en niitä ratsastajia itsessään - koske hei, rahalla saa ja hevosella pääsee. Olin itse elävä esimerkki siitä. Ilman rikastumista tuuppailisin vieläkin ex-ravureita naapurin mutaisella pellolla, en pyörittäisi hitonmoista hevosimperumia kartanotiluksilla. Ei mua Ferrarin akassa sen rikkaus ja menestys ollut koskaan herättänyt mielenkiintoa. Mutta mä olin oppinut siltä naiselta niin paljon - peräänantamattomuudesta, voitontahdosta, sitkeydestä, itsevarmuudesta, rohkeudesta. Nikki oli koko elämänsä haistattanut pitkät muiden odotuksille ja toiveille, raivaten rohkeasti omaa tietään huipulle, poiketen reippaasti massasta hullun värisillä jenkkipuokeillaan. Sitä touhua katsoessa alkoi jotenkin uskoa kuolemattomuuteen.
Ja nyt se lopettaa. Nikki Ferrari soitti ja kertoi, että se lopettaa. Winterbourne Court suljetaan ja hevoset lähtee. Ja kaikkein järkyttävin tieto oli, että mut oli nimitetty manttelinperijäksi. Kuulema pitäisi jatkaa ameriikanpuokkien jalostamista ja yrittää vallata niillä koko Eurooppa vähintään. Kahdeksan jenkkiä oli jo pakkailtu, ne lennätettäis mun luo Britteihin parissa viikossa. En tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ei tässä nyt sinänsä edes se, että yhtäkkiä mulle tuodaan kahdeksan uutta hevosta (Oliver ei ilahdu kun kuulee), mutta perkele nyt. En mä ole mikään Ferrari, mä en ole rautarouva. Ei mulla ehkä riitä psyyke, ei musta oo samalla tavalla raivaamaan tietä läpi harmaan kiven.
Salaa mä olin todella otettu, että Nikki oli ihan tosissaan luottanut tällaisen tehtävän mun käsiini. Eikö muka löytynyt koko maailmasta ketään muuta, jolle olisi voinut lähettää lahjana kasan hemmetin kalliita kilpahevosia ja toivottaa onnea tulevaan? Maailman paras ja pätevin oli tullut siihen tulokseen, että mä pärjään kyseisessä hommassa?
Yhtäkkiä mä tajusin pyyhkiväni kyyneleitä poskiltani. En varsinaisesti kyllä tajua, mikä tässä nyt niin itkettää - olenko niin otettu vaiko päinvastoin vaan järkyttynyt, who knows. Ehkä se oli se ajatus siitä, että vuodet vierii hemmetin vinhalla tahdilla ja ei meistä kukaan täällä olekaan ikuisesti. Yks kaks saattaa olla aika lopettaa, ja eipä siinä sitten voi muuta sanoa, kuin että näkemiin ja hyvää jatkoa teille.
Tunsin Oliverin käden olkapäälläni. Mies ei sanonut mitään, odotti vain, että sain itkultani sönkötettyä jotain selkokielistä. "Nikki lopettaa", nyyhkäisin lopulta. Mä ajattelin eka, ettei Oliver ymmärtäisi, miksi sen takia tuli itku. Oliver oli aina suhtautunut Nikkiin hyvin suurella varauksella - lähinnä sen takia, että naisen läsnäolo sai mussa aikaan hulluja päätöksiä ja tuhlailun tarvetta. Mutta enhän mä tietenkään mitään ihan renttua ollut miehekseni valinnut. Oliver istui viereiseen tuoliin, nappas mun kädet käsiinsä, ja katsoi mua hymyillen. Kuin arvaten, että sieltä oli jo läjä jenkkipuokkeja tulossa, hän sanoi: "Sittenhän me aletaan kasvattaa amerikanpuoliverisiä ihan tosissaan. Ei muuta kuin tuulta päin."
Pyyhin kyyneleitä poskiltani, niiskuttaen kuin hullu. "Joo", mä inahdin hiljaa. Hemmetin isot saappaat täytettäväksi. Mutta Nikki Ferrarin muistoa kunnioittakseni, mun oli vaan pakko yrittää tarpoa niissä eteenpäin.
23. heinäkuuta 2020
Varsakesässä on ihanien hevoslapsien lisäksi paljon muitakin hyviä ominaisuuksia. Nyt heinäkuun lopulla meillä oli niin moni tamma tiineenä ja sen myötä laidunlomalla, että liikutettavien hevosten määrä oli pudonnut liki puoleen. Olin siis voinut lähettää myös tallityöntekijöitäni hyvin ansaituille lomille. Nico ja Anton olivat lähteneet viikko sitten Alankomaihin sukulaistensa luokse ja palaisivat vasta elokuun alussa. Rose oli Irlannissa vanhempiensa luona, mutta palaisi jo ylihuomenna, kun taas Emily oli juuri eilen illalla pakannut autonsa ja lähtenyt huristelemaan kohti Lontoota. Neljän hengen puuttuessa tallissa oli siis poikkeuksellisen rauhallista - tai siis oli ollut muutaman päivän. Sanni ja Sam olivat saapuneet Suomesta vihdoin vierailulle paikkaamaan juuri sopivasti henkilöstövajetta, ja olin saanut nakitettua heille vaivihkaa myös tallitöitä. Ei sillä, ettenkö olisi voinut itse tehdä kaikkea Oliverin kanssa, mutta kerta olivat täällä täysihoidossa niin...
Aamutallit tein kuitenkin enemmän kuin mielelläni täysin omassa rauhassani. Suurin osa hevosistamme oli yötä päivää ulkona tällä hetkellä, joten tallin puolella odotti ulospääsyään vain parikymmentä kavioeläintä. Mikään ei tässä maailmassa ole parempaa kuin hiljaiset kesäaamut. Aurinko oli juuri kivunnut horisontin tasalle, kun kävelin tarhojen ohitse kohti tammojen siipeä. Usva leijaili pitkin pihamaata, ja sen seasta kantautui lukuisia iloisia hörähdyksiä. Kaikki herätyskellon soidessa tuntunut väsymys oli poissa. Näiden hetkien avulla jaksaa taas koko pimeän ja mutaisen talven.
"Hyvää huomenta!" kajautin kuuluvasti astuessani tallin avoimista ovista sisään. Hörähdysten sarja vastasi minulle innokkaana. "Aamuheinät odottavat jo tarhoissa, joten eiköhän lähdetä samantien ulkoilemaan", totesin hymyillen ja lähdin karsina kerrallaan ottamaan tammoja ulos. Sisällä oli lähinnä niitä tiineitä yksilöitä, muutaman jalkavammaisen lisäksi. Tähän aamuun ei vissiin oltu saatu yhtään uutta asukasta, ainakaan meidän upeat diy-varsakameraviritykset eivät olleet yöllä ilmoittaneet tapahtumista. Niitäkin kameroita tosin oli vain viisi ja niitä siirreltiin aina laskettujen aikojen perässä karsinalta toiselle.
Tara iski tuttuun tapaan hampaansa karsinan kaltereihin, kun astuin ovelle. "Ihanaa huomenta sinullekin, Akka!" totesin virnistäen ja lähdin virittelemään karsinan tuplalukkoja auki - ruunikko paholainen oli aloittanut muutama kuukausi sitten ihan uuden harrastuksen vankilapakojen mestarina. Sotislainen Tara oli myös tiineenä, itseasiassa sotislaisesta Lennistä, joten todella toivoin sen varsovan, ennen kuin Sanni ja Sam kotiutuisivat. Toive tosin oli mitä luultavimmin täysin turha, sillä Tara varsoisi luultavasti vasta muutaman viikon päästä.
Leukani loksahti auki ja kiljahdin ilosta nähdessäni Taran takana seisovan tumman varsan. Siltä seisomalta suljin oven uudestaan ja lähdin juosten kohti asuinkartanoa. Hengästyneenä pamahdin mitään varoittelematta yläkerran vierashuoneeseen, jossa tuore kihlajaispari veteli tyytyväisenä sikeitä. Melkein hyppäsin Sannin päälle ravistelemaan häntä. "Se syntyi jo, Taran ja Lennin varsa! Tulkaa katsomaan!" huusin täyttä kurkkua ja tökin Samia toisella kädelläni. "Vaatteet päälle ja talliin!" komensin, kun pariskunta sai silmänsä raolleen, ja kiiruhdin sitten herättämään Oliverin.
Palasimme yhtenä joukkona tallille ihastelemaan uutta tulokasta. Jouduimme tosin ihastelemaan suhteellisen kaukaa, Akan perkele ei meinaan halunnut päästä ketään vauvansa luokse. Oliver onneksi osasi lahjoa kiukkuisen tamman puolelleen taskunsa pohjilta löytyneillä salmiakkiruuduilla. Nimi oli hautonut mielessäni jo pidempään, mutta nyt kun sain varmistuksen vaistolleni siitä, että varsa olisi ori, oli päätös varma. "Pilvipellon Ajatusleikki, tuttavallisemmin Aatos", henkäisin onneni kukkuloilla silitellessäni orin tummaa, pörröistä karvaa.
21. heinäkuuta 2020
Kyttäsin verhojen välistä kuin mikäkin Ulla Taalasmaa pilvipolkua kohti loittonevia ratsukoita. Sanni ja Sam olivat saapuneet vasta eilen Suomesta luoksemme viettämään lomaa, ja Sanni oli autuaan tietämätön loistavasta salasuunnitelmasta, jonka olimme yhdessä Samin ja Oliverin kanssa punoneet jo aiemmin kesällä, kun Sam oli käynyt läheisellä pyhiinvaellusreitillä ensimmäisen kerran. Olimme Oliverin kanssa käyneet virittelemässä viltit, kynttilät ja eväät kuntoon vasta hetki sitten, ja luikkineet sitten kotiin niin, että Sanni luulisi meidän olleen nukkumassa koko ajan. Sam aikoi kosia Sannia ylhäällä nummien huipulla, upeissa järvimaisemissa. Voisiko täydellisempää enää olla?
Kesäyö oli valoisa ja kaunis, ja mieleni olisi tehnyt lähteä itsekin ratsastamaan. En kuitenkaan ehtinyt laittaa tuumasta toimeen, kun tunsin vahvojen käsien kääriytyvän ympärilleni. Oliverin suuteli kaulaani hiljaa myhäillen, ja kylmät väreet kulkivat jokaiseen soluuni. "Mitäs täällä mietitään?" mies kysyi hiljaa. "Sä et koskaan kosinut mua kunnolla", tokaisin yhtäkkiä, yllättäen itsekin sillä, miksi olin päättänyt pilata tunnelman tällaisella. Tunsin, miten mies takanani jännittyi pakokauhusta, ja käännyin katsomaan häntä. Oliver selvästi mietti kuumeisesti, uskaltaako hän sanoa yhtään mitään. Nyt oltiin kai vähän sillä samalla alueella, kuin kysymyksen "näytänkö lihavalta tässä mekossa" jälkeen. Oikeaa vastausta ei ole mahdollista antaa.
"Sähän aina hoet, ettet jaksa mitään romanttista hömppäilyä", Oliver totesi varovasti, kurtistaen kulmiaan huolestuneena. "Niin no... Mut oishan se kiva joskus jotain vähän spessumpaa", mutisin ja käännyin takaisin ikkunan puoleen, katsellen kauas niityille. Muistin kyllä kosintahetken kuin eilisen päivän, vaikkei siinä ollut mitään erityistä. Olin ollut silloin Cloudfieldin tiluksilla töissä seitsemän kuukautta, ja niistä neljä olimme olleet Oliverin kanssa virallisesti yhdessä. "Mennäänkö naimisiin?" oli punapää pamauttanut kesken aamutallin, kun olimme molemmat lappamassa paskaa. Tilanne oli tullut niin yllättäen, että olin kieltäytynyt selittäen, etten voi mennä uudestaan naimisiin erottuani vasta vuosi sitten. Oliver oli vain todennut, että eihän minulla ole tapana välittää etiketeistä tai muiden mielipiteistä, ja kysynyt sitten uudestaan, mennäänkö naimisiin. Jostain syystä olin sanonut kyllä, enkä voi väittää katuvani.
Silti pääni oli nyt täynnä epäilyksiä. Koko avioliitto on aina ollut jotain sellaista, minkä vastaan olen vannonut kovaan ääneen. Selittänyt siitä, miten se on vain turha paperi, jonka voi kumota toisella paperilla. Nyt olin jo toista, ja ai luoja mä vannon että viimeistä, kertaa naimisissa. Oliverin kanssa emme olleet pitäneet edes mitään varsinaista tilaisuutta, vaikka koko Lovellien suku oli sitä kovaan ääneen vaatinut. Ilmoitimme vain väestörekisteriin tilanteesta ja vaihdatimme sukunimeni, hakien samaan syssyyn kaksoiskansalaisuutta.
"Muistatko sä sen sormuksen tarinan?" kuului hiljainen kysymys takaani. Palasin ajatuksieni syövereistä tähän hetkeen ja käännyin takaisin Oliverin puoleen. "Täh? Tottakai muistan", vastasin hämmentyneenä. Katseeni kääntyi vasemmassa nimettömässäni kimaltavaan hopeiseen timanttisormukseen. Kuka voisi unohtaa? Tuhansien arvoinen suvussa vuosia kulkenut perintökalleus oli viimeksi kuulunut Oliverin äidille, joka oli kuollut poikansa ollessa vasta viisi. "Mä annoin sen sulle. Kaikista maailman ihmisistä mä valitsin sut mun kalleimman aarteen ja tärkeimmän muiston kantajaksi. Ihan totta, että en kosinut kunnolla. Mä ajattelin, että ei tarvii, koska mä luulin, ettei sua kiinnosta sellainen. Mutta jos mä olin väärässä, ja jos sä kaipaat enemmän kuin vain mut joka päivä sun vierelles, niin mä lupaan hankkia sen, keinolla millä hyvänsä", Oliver puhui vakava ilme kasvoillaan.
Mies käveli takaisin luokseni ja laski kätensä lanteilleni. "Sano vaan mitä sä haluut, niin annan kaikkeni ja enemmän, jotta sä saat sen", punapää vakuutti. Poskiani kuumotti ihan hulluna ja sanat juuttuivat kurkkuuni. "E-en mä... En mä tarvii muuta ku sut. Kuhan höpisin, hitot jostain kosinnoista", sain mumistua. "Hyvä. En mäkään tarvii muuta ku sut", Oliver totesi. Hän painoi lempeän suudelman otsalleni, mutta sitten miehen vakava ilme vaihtui hänen vakituiseen virneeseensä. Varoittamatta punapää nappasi mut ilmaan ja nosti olohuoneen biljardipöydän päälle, kallistuen innokkaana kimppuuni. Voi luoja, en mä tosiaan tarvii muuta ku sut.