Pilvipellon Kultahuurre

Kultahuurteen isä Kultakapteeni on lapsuudenystäväni Roosa Jokisen kasvattama, ja pitkälti sen suvun tarina kulminoituu Roosan silmäterään Kultamuruun, Kapteenin emään. Roosa lähti suoraan yläkoulusta opiskelemaan hevosenhoitajaksi ja sitä kautta ratsastuksenopettajaksi, ja tietenkin nuorella naisella oli kova hinku hankkia vihdoin ensimmäinen oma hevonen. Roosa halusi myös opetella nuorten hevosten sisäänratsastamista, joten tietenkin hän lähti etsimään nuorta ja kokematonta hevosta – samalla pystyi säästämään sievoisen summan rahaa ostohinnassa. Kultamuru oli ollut myynnissä jo pitkän tovin, eikä sinänsä ihme: se oli hieman lihava, myyntikuvissa kaikkea muuta paitsi edustava likaisessa ja pörröisessä pihattokarvassaan, eikä sen suvussa ollut kehumisen varaa.

Kultamurun isä Kultapoika oli puhtaasti ravisukuinen voikko ori, joka ei lupaavasta nimestään huolimatta ollut koskaan menestynyt radalla. Ori oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja kaikin puolin lempeä, eikä siltä koskaan löytynyt minkään näköistä kiihkoa tai intoa kilpaurheilun suuntaan. Se myytiin pilkkahinnalla harrastekäyttöön, ja lopulta ori päätyi keski-ikäisen tätiharrastajan parhaaksi ystäväksi. Kultapoika sai jopa pitää sukukalleutensa, sillä se pääsi pihattoon ruunalaumaan, eikä omistaja nähnyt syytä käyttää rahaa ruunaukseen näin viisaan ja helpon hevosen kanssa. Kultapoikaa ei koskaan edes yritetty ratsukouluttaa, vaan sen tehtävä oli vetää kärryjä, rekeä tai pulkkaa sekä toimia seurana sienimetsällä. Kyllä sen selässä toki pystyi istumaan ja metsässä samoilemaan, kun eipä ori ollut mistään moksiskaan, mutta satulaa sen selässä ei nähty ikinä. Pienellä budjetilla omaa harrastehevosta itselleen haaveilevat tammanomistajat lainasivat välillä Kultapoikaa jalostukseen, ja näin tämäkin puskahevonen sai itselleen lopulta peräti kuusi jälkeläistä.

Yksi tällaisista pienen budjetin harrastajista omisti Kultamurun emän Sydänmurun, pienhevoskokoisen vaaleanpunarautiaan tamman. Sen suvusta löytyi ihan tavanomaisia harrastesuokkeja, joiden nimiä ei historian kirjoihin tarvinnut kirjata, mutta kyllä täytyy kehua Sydänmurun aivan loistavaa luonnetta. Siinä oli tamma, jonka kanssa pystyi tekemään mitä vaan, eikä mikään sitä hätkäyttänyt. Se oli oikein unelmien perhehevonen, jolla kaikki naapureidenkin lapset saivat opetella ratsastamaan, kun omistaja itse taas sai nauttia pitkistä maastoretkistä. Tällaisesta helmestä omistaja olisi halunnut itselleen kopion, ja niin se päätyikin lainaaman tutuntutun kautta Kultapoikaa astuttaakseen Sydänmurun.

Näin pääsemme takaisin Kultamuruun, ja nyt ehkä mietityttää, minkä ihmeen takia Sydänmurun omistaja sitten päättikin myydä tämän haaveilemansa varsan. Noh, todellisuus on unelmia tylsempää, ja omistaja teki kyllä viisaasti todettuaan, että ei hän kyllä osaa varsaa kasvattaa eikä ollut nyt rahaa ratsuttajaankaan. Näin se Kultamuru sitten päätyi Roosan käsiin, ja niissä käsissä siitä kuoriutuikin todellinen ihme. Aikaa se vaati ja paljon myös kantapään kautta oppimista, mutta lopulta Roosa ja Kultamuru pääsivät kilpailemaan suomenratsujen kuninkaallisissa asti. Roosa teki Kultamurun kanssa kaikkea, mitä hyvän suomenhevosen kanssa tehtiin: kilpaili koulua ja esteitä, maastoili, kokeili matka- ja lännenratsastusta, kärryili, hiihtoratsasti, kävi uimassa ja sienessä... Lista on loputon! Ja siitä hieman lihavasta, takakorkeasta ja takkukarvaisesta varsasta kuoriutui lopulta kiiltäväkarvainen, kullankeltainen ja älyttömän kaunis voikko, joka pääsi jopa kantakirjaan II-palkinnolla. Syystäkin Roosa sai olla ylpeä työnsä tuloksista – ja ennen kaikkea onnellinen siitä, millaisen parhaan ystävän sai vierelleen Kultamurusta.

Kun Roosa alkoi valikoimaan oria Kultamurulle, kriteerit olivat tiukat ja laatua oli hakusessa. Etsinnässä oli myös joku isompi ori, jotta varsa kasvaisi vähän pidempiin mittoihin Roosaa itseään ajatellen. Lopulta Roosa kuitenkin rakastui korviaan myöten pienhevoskokoiseen Pikku-Kenraaliin nähtyään tämän suomenratsujen kuninkaallisissa pienhevosten mestaruusluokassa. Siinä vasta olikin ori, jonka sydän sykki urheilulle! Se oli oikein soiva peli kouluaitojen sisällä, taitaen jopa muutamia vaativan tason liikkeitä, mutta erityisen säpäkkä se oli niin rata- kuin maastoesteillä. Vaaleanrautiaalla Pikku-Kenraalilla oli aina vähän pilkettä silmäkulmassa. Se oli rohkea ja humoristinen ori, mutta osasi kuitenkin käyttäytyä ihmisten kanssa (ainakin suunnilleen), ja harrastaminen sen kanssa oli ennen kaikkea hauskaa. Roosan valinta oli lopulta hyvin helppo, vaikka tuleva varsa todennäköisesti jäisikin aivan liian pieneksi hänelle itselleen.

Pikku-Kenraalin suvusta löytyy kyllä selitys sille, miksi ori on niin pätevä liikkeissään. Sen isä Kersantti on pienhevospuolen tunnetuimpia nimiä, sillä pienestä koostaan huolimatta vaaleanrautias Kersantti suoriutui oikeastaan kaikesta kuin se olisi ollut isokin hevonen. Kersantti menestyi kouluradoilla aivan loistavasti helppo A -tasolla, mutta riitti sillä myös ponnistusvoimaa aina metrikymppiin asti. Kersantti pääsi myös kantakirjaan aivan huimilla pisteillä ja I-palkinnolla, joten ei mikään ihme, että se sai jättää jälkeensä yli 50 jälkeläistä. Kaiken muun jo luetellun lisäksi Kersantti oli terve ja pitkäikäinen: se lopetettiin vasta 34-vuotiaana, kun askel alkoi lopulta painaa turhan paljon.

Myös Pikku-Kenraalin emä Pikku-Tähti oli nimensä mukaisesti hevonen parhaimmasta päästä. Sitä ei koskaan nähty missään varsinaisissa kansallisen tason mestaruusluokissa, mutta aluetasolla se kilpaili tasaisesti niin koulussa kuin esteillä, tuoden omistajilleen kotiin viemisiksi paljon ruusukkeita ja myös aluemestaruusmitaleja erinäisistä karkeloista. Pikku-Tähti oli myös mielettömän kaunis puhtaanvalkeassa karvassaan, ja onneksi sen omistaja jaksoi pyöritellä sitä myös näyttelyissä, tuoden kotiin useamman BIS-tittelin. Pikku-Tähti ehti elämänsä aikana nähdä muutaman eri kodin: se oli parin eri tytön ensimmäisenä omana kilpaponina ja sittemmin muutamassa eri aikuiskodissa laadukkaana harrasteratsuna. Lopulta Pikku-Tähti päätyi 14-vuotiaana siitoskäyttöön ja sai tehdä vielä viisi varsaa ennen eläkepäiviä.

ei. Pakkasherra oli kyllä piru suomenhevoseksi. Se ei siis ollut mikään tolkuttoman vaikea riidanhaastaja, mutta kun on tottunut tasaisiin ja pomminvarmoihin, rehteihin suomalaisiin, tulevat Pakkasherran käytöstavat aina hieman yllätyksenä. Valkeassa karvassaan ja suklaasilmissään ori oli kaiken lisäksi vieläpä oikein enkelin näköinen. Todellisuudessa Pakkasherralla oli sangen musta huumorintaju, ja se myös jaksoi viljellä vitsejään joka väliin. Ori tuli tunnetuksi erityisesti halustaan ja taidostaan päästä vapaaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Tokihan Pakkasherrasta oli muuhunkin kuin rellestämiseen, muutenhan se olisi varmaan lähtenyt ruunauksen kautta pihakoristeeksi. Ori osasi hypätä todella hyvin, ja kilpailuissa se osasi jopa pääosin käyttäytyä. Esteiden lisäksi se starttasi muutaman kerran kenttää, mutta kouluosuuden menestys oli niin surkeaa, ettei sitä kauaa jaksettu. Orin neljästä jälkeläisestä vain kaksi olivat suunniteltuja, kaksi muuta karkaamisreissun tulosta.

ee. Kaislahilla oli juuri se mamman mussukka, jota ei oikein kukaan muu voinut käsitellä kuin omistaja. Tummanrautias, pienikokoinen tamma lämpesi niin hitaasti uusille tuttavuuksille, että täysin ymmärrettävistä syistä harva jaksoi siihen tutustua. Onneksi sen kolmas omistaja oli kärsivällinen ja näki luimivassa tammassa jotain. Lempeässä käsittelyssä Kaislahillasta kuoriutui lopulta todellinen unelmaratsu, jonka kanssa pystyi tekemään ihan mitä vain. Se ei säikkynyt tai ihmetellyt ikinä mitään, vaan meni vaikka läpi harmaan kiven, jos rakas ihminen sitä pyysi. Tamman tiimiin tuli lisäksi myös omistajan aviomies ja yksi vuokraaja, joista se oppi myös pitämään, ja tämän porukan avulla Kaislahillasta kuoriutui myös oiva kilparatsu. Etenkin kouluratsastuksen puolella sillä oli lahjoja. Tamma sai varsoa kahteen kertaan ennen siirtymistä eläkkeelle. Toinen varsa jäi asumaan kotiin, toinen myytiin 3-vuotiaana kilpakäyttöön.

eii. Karnevaali Soturi oli todellinen suomalainen henkeen ja vereen. Se oli rehti ja ahkera työläinen, mutta osasi ilmaista myös oman tahtonsa ja heittäytyä hankalaksi, jos käsittely ei ollut määrätietoista ja selkeää. Soturia ei tästä syystä koskaan annettu lasten tai muuten kokemattomien käsittelyyn, sillä ori olisi vain jyrännyt heidän ylitseen ja lähtenyt syömään lähimmälle pellolle. Osaavissa käsissä Soturi oli todella taitava, ja se menestyikin reilu 15 vuoden kilpailu-urallaan kenttäratsastuksessa aina Helppo-tasolla saakka. Oria oli siunattu myös sopusuhtaisella rakenteella, joten II-palkinnolla kantakirjattua Soturia käytettiin aktiivisesti jalostuksessa.

eie. Kirsku oli luonteeltaan sellainen, että parhaiten kuvaava termi olisi ehkä pakkanen. Ei kylmä luita riko, eikä tahallaan rikkonut Kirskukaan, mutta sen kanssa ei kannattanut lähteä leikkimään ilman kunnon varusteita tai maalaisjärkeä. Tamman kanssa piti aina olla valppaana, ettei se saanut mahdollisuutta yllättää karkaamalla tai iskemällä hampaita reiteen. Napakalla käsittelyllä Kirsku pysyi lapasessa, ja se oli ratsuna oikein näppärä peli helpoissa koululuokissa ja alle metrisillä esteillä. Kun Kirskun antoi olla omassa rauhassaan, eikä turhaan yrittänyt hakea läheisyyttä ja lämpöä, se yleensä pysyi suopeampana seuraavalla käsittelykerralla.

eei. Kiusantekijä nimettiin täysin sattumanvaraisesti, eikä sen pahaa enteilevästä nimestä voinut vetää johtopäätöksiä orin todellisesta luonteesta. Musta, vankkarakenteinen ori oli uhkaava näky luimiessaan ja kuopiessaan, mutta todellisuudessa Kiusantekijä oli oikea halinalle. Uusia tuttavuuksia se tykkäsi aina hieman testailla, mutta jo muutaman ensimmäisen tutustumiseen käytetyn minuutin jälkeen ori hakeutui kainaloon hakemaan rapsutuksia. Töihin Kiusantekijä lähti aina mielellään, ja se oli erityisen taitava kouluratsastuksessa herkkyytensä ansiosta.

eee. Lentävä Paholainen sai virallisen nimensä kasvattajaltaan reilu kuukauden ikäisenä. Tamma oli pienestä pitäen hyvin temperamenttinen ja rohkea. Laitumella se aina seikkaili kaukana emästään ja laukkasi saapuvia ihmisiä vastaan vain voidakseen näykätä kyljestä ja juosta sitten karkuun. Taluttaessa Lentävä Paholainen oli kova nykimään ja pomppimaan, varsinkin tuulisella säällä, ja se pääsi todella usein livistämään vapauteen. Tamma osasi vielä aikuisenakin karkaamisen jalon taidon. Lentävä Paholainen oli toki myös loistava hyppäämään, harjoiteltuaan erilaisia pomppuja ja loikkia koko nuoruutensa. Vauhdikas tamma hyppäsi jopa 110 luokkia pienestä koostaan huolimatta.