Tuotosgalleria
Alina Romanov & Pesnya
Erica Lehtimäki & Chocolate Candy
Aamu sarastaa sumuisena Cloudfieldin kisakenttien yllä, ja Calvin seisoo karsinassaan yhtä tyytyväisenä kuin eilisiltana. Ori ei ole aamujen ystävä — kuten en minäkään — mutta nyt sen silmissä on tuttu pilke. Se kertoo, että tänään mennään - niin kuin Calvinin tapauksessa joka päivä. Tänä aamuna ei enää vain verryttelyä tai "katsotaan miltä tuntuu". Tänään hypätään Pony Power Jumpin Experienced 110 cm - luokka. Tuttu juttu, olemmehan Calvinin kanssa jo monesti harjoitelleet tämän tason luokkia, ja jopa suurempiakin. Vaikka en olekaan urhein ja rohkein esteratsastaja, olen jo harjoitellut kuumuvan ja herkän Calvinin kanssa niin monta vuotta, että tämän pitäisi tulla rutiinista. Mutta huijaisin itseäni, jos sanoisin, ettei tämän kokoluokan kilpailut jännittäisi minua lainkaan.
Ashley, äitini, on ottanut kilpailuhoitajan roolin enemmän tosissaan kuin kukaan muu kisatiimissä. Hän on jo käynyt hakemassa aamun ratapiirrokset kansliasta ja lukenut ne minulle ääneen ainakin neljästi. Calvinin varusteet on tarkastettu jo illalla, ja nyt hän puunaa orin jalkoja kuin olisimme lähdössä olympialaisiin. Olen samaan aikaan kiitollinen ja hermostunut. Äidin täydellisyys ei aina istu yhteen minun epätäydellisyyteni kanssa, tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Calvin ei suostu kävelemään kisapaikalla kuin olisi "vain poni". Se marssii pää korkealla, lihakset jännittyneinä, kuin aikoisi valloittaa kentän pelkällä olemuksellaan. Ja ehkä hän aikookin. Calvinin luonteessa on jotain aivan erityistä: hän ei alistu, ei selittele, eikä koskaan anna itsestään kaikkea ilmaiseksi. Orin roteva ja lihaksikas rakenne antaa ilmi, kuin kyseessä olisi kovan luokan kilpaponi. Ja niinhän se onkin - minä vain satun joskus unohtamaan sen, sillä minulla Calvin on aivan tavallinen poni. Ehkä kaikista juuri minun ratsastamistani se vaikein, sillä itse olen niin arka, ja Calvin on niin kuumuva. Mutta sehän tekee vain hyvää hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle - vaikka joka päivä. Kävelimme äitini saattamana kohti verryttelykenttää, ja äitini suorittaa viimeiset tarkistukset.
- Muista hengittää. Äläkä pelkää siellä radalla! äitini mukamas kannustaa, kun pääsen selkään.
Verryttelykentällä tuntuu, että Calvinin moottori on jo valmiiksi lämmin. Ensimmäiset hypyt ovat vauhdikkaita ja ori oikein imee esteille, tuttuun omaan tapaansa siis. Saan tosissani ratsastaa, jotta se ei vie minua turhan lähelle esteitä liian pitkällä laukalla. Se hyppää isosti, suorastaan paiskoo itsensä ilmassa esteiden yli. Tunnen jokaisen hypyn syvällä vatsassani, ja mietin, että aamupalani on varmaankin pian kentänlaidalla. Ei siksi, että vatsani olisi sekaisin, vaan siksi, koska minua jännittää enemmän kuin koskaan.
Kentälle siirtyessämme kisajärjestäjä, nuori nainen PPJ-liivissä, tarkistaa varusteet nopeasti ja toivottaa onnea. Vastaan hymyllä, mutta sydän hakkaa niin kovaa, että pelkään hänen kuulevan sen. Yritän ajatella reittiä, mutta Calvin huomaa jännitykseni ja nykäisee ohjaa juuri sen verran, että havahdun. Tässä ollaan. Me kaksi. Nyt mennään.
110 cm rata on visuaalisesti haastava. Esteissä on väriä, rakennetta ja yksityiskohtia – kuin taideteoksia. Kolmosena on oranssi linja, johon sisältyy askelpituuden säätö. Calvin on minusta kovin haastava ratsastaa linjoille, sillä ori mielellään laukkaisi matkaavoittavaa laukkaa kaahottaen esteiden läpi. Mutta tänään Calvin kuuntelee, ja saamme juuri täydellisesti viisi laukka-askelta pystyn ja okserin väliin.
Neljä, viisi, kuusi – esteet seuraavat toisiaan, ja Calvinin korvat ovat minuun päin. Välillä saan pidättää reilusti, välillä antaa hänen laukata vapaasti. Calvinin kanssa voittaisi kaikki aikaluokat. Vesimattoeste saa hänet nostamaan polvensa vielä hieman korkeammalle, mutta ei pysäytä. Suurimmassa sarjassa ennen viimeistä okseria orini tuntuu kiihdyttävän vielä entisestään.
Viimeinen este. Ilma tuntuu pysähtyvän, ja kaikki äänet vaimenevat. Ja sitten — laskeutuminen. Ei puomin puomia.
Kun pysähdymme kentän ulkopuolella, hengitys kulkee pätkittäin. Calvin pärskähtää ainakin kolme kertaa kerran tietäen tekevänsä täydellisen suorituksen. Siinä se oli. Oliko se tarpeeksi? Laskeudun alas, ojennan ohjat äidilleni ja nojaan hetkeksi ponin kaulaan. Calvin tuntuu lämpimältä, hikiseltä, puuskuttavalta mutta rennolta. Äitini heittää minulle juomapulloni. Suolainen elektrolyyttivesi tuli tarpeeseen.
Erica Lehtimäki & Talisman
Aamu Cloudfieldissä oli tuntunut kuin olisin astunut suoraan satuun. Olin jo koko aamun seurannut pikkusiskoni Jennyn suorituksia pienemmissä luokissa. Hän oli kilpaillut pieni taikurin silinteri liimattuna omaan kilpakypäräänsä, ja olin hihitellyt sille koko aamun. Tessa oli jo ties kuinka mones hevonen, jolla itse tänään kilpailen, en enää pysynyt laskuissa. Sirkusteltoiksi naamioidut kilpailualueen teltat hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä, ja jossain päin kuului taikurin ääni kutsumassa yleisöä päivän esityksiin. Olin juuri kiristämässä Tessan satulavyötä, kun äiti nauroi vieressä.
- Se näyttää siltä kuin olisi valmis taikomaan itsensä ulos kentältä, hän sanoi ja viittasi Tessaan, joka tanssahteli paikoillaan, silmät kirkkaana ja korvat tikkana.
- Tai mut alas satulasta, jos en skarppaa, mutisin, mutta en voinut estää hymynkaretta hiipimästä huulilleni. Totuus oli, että tunnen Tessan läpikotaisin, ja tiesin tasan tarkkaan, ettei uusissakaan paikoissa Tessa yleensä sano juuta eikä jaata, ja tanssahtelu oli Tessalle erittäin epätyypillistä käytöstä. Ei se silti muuttanut sitä, että se näytti aivan super hassulta.
Ympärilläni pyöri taikuutta. Ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet klovneiksi ja keijukaisiksi, ilmassa leijuvia saippuakuplia ja jostain kantautuva huudahdus, kun taikuri veti hatustaan tupsukorvaisen pupun. En ole koskaan ollut erityisen innostunut silmänkääntötempuista – mutta tänään halusin uskoa edes hetken, että minulla oli mukanani oikeasti taikaponi. Jopa perheeni oli varustautunut taikateemaisesti - äitini oli maalannut naamalleen pellen meikin. Häntä ei paljoa katseet hetkauttaneet, vaan halusi olla mukana teemassa.
Speedster 90 cm -luokka oli jo käynnissä. Lähestyin Areenakentän vieressä olevaa verryttelyalueeksi pyhitettyä kenttää ratsain Tessan ja taluttavan äitini kanssa. Tamma oli jo rauhoittanut sirkusliikkeitään, vaikka silti tunsin, että allani on erilainen Tessa kuin normaalisti. Ehkä se aisti jo oman väsymykseni, sekä koko päivän kestäneen jännitykseni. Verryttelyssä keskityin hengittämään tasaisesti, pitämään istunnan vakaana, vaikka Tessa tuntui imevän itseensä jokaisen pilkahduksen kisajännitystä ympäriltään. Hoimn mielessäni kuin mantraa: ”Rauha. Hengitä. Flow.”
Kun lähtömerkki kajahti, Tessa syöksyi matkaan kuin olisi odottanut koko päivän juuri tätä hetkeä. Esteet vilahtivat vastaan, mutta tyypilliseen Tessaan kuitenkin hallitusti – samassa rytmissä, samassa tahdissa. Karusellieste, vesieste, sirkusvärit... Tessa suoritti hienosti, vaikka itse saatoin jäädä hieman matkustajaksi ihmetellessäni Tessan ylimääräistä vetoa, jota varovaisella hyppääjällä ei yleensä ollut. Tunsin, miten adrenaliini ja rauha kulkivat rinnakkain. Se oli kuin sekoitus satua ja totuutta.
Viimeisen esteen jälkeen kaarsimme maaliin – väärässä laukassa! Maalilinjalla Tessa viimeinkin suostui vaihtamaan, ja todellisen sirkuspukin kautta! Mikä lopetus radalle. Portilla äiti odotti meitä, kamera kaulassa ja silmissä naurunkyyneleet.
- Sain tuon videolle! äitini nauroi.
Myöhemmin illalla, kun aurinko oli jo painunut puiden taakse ja Cloudfieldin valot syttyivät kilpaa taikurin tähtisauvan kanssa, palasin Tessaa kävelyttäessäni vielä hetkeksi areenan laidalle. Popcorn tuoksui ilmassa, ja lapset nauroivat sirkusteltan edessä. Minä silitin Tessan turpaa ja annoin itseni uskoa, että tämä päivä oli Tessalle jotain enemmän kuin tavallinen kilpailu.
Lavender Hoff & Didgeridoo
Sisältövaroitus: tarinassa kiroilua.
TIIKERIN SELÄSSÄ
”Etkö voisi vain… muuttaa sitä?”
”En halua.”
”Halusit meidän vaihtavan omaakin nimeäsi, jolla sinua pitäisi kutsua, niin mikä tässä nyt sitten on! Sehän on vain eläimen puhuttelunimi, eivät ne sitä ymmärrä.”
Miksi kerroin, että osallistun Pony Power Jumpiin? Miksi jaan ylipäänsä enää mitään omasta elämästäni sen kanssa? En voi sanoa edes ponini nimeä ilman, että siitäkin syntyy riita. ”Muuta se Diddyksi. Tai Dooksi.”
”Tiikeri on eläin.”
Pettymystä tihkuva katse.
Vihaan sitä, että minulla on hänen silmänsä. Haluaisin vaikeastiluettavat ruskeat – en läpikuultavan sinisiä, joista jokainen tunnetila ja mielenliike on luettavissa kuin olisi alasti näyteikkunassa.
Vedän eteisessä kengät jalkaan.
”Muuta se nyt vain –”
”No en muuta!”
”Ajattele edes vähän äitiäsi, vittu vieköön!”
Helvettiäkö siinä huutaa päin naamaa. Isä itse voi painua vittuun. Puskeudun rappukäytävään. Koetan tahallani paiskata ovea häntä päin, mutta pitkä käsi työntyy esteeksi väliin ja pyrkii kuromaan kiinni takinhihasta. Juoksen. Vihaan häntä. Vihaan kaikkia! ”Molly!” Hän kutsuu vihaisena minua piruuttaan sillä kamalalla nimellä, jota en voi sietää. Olen jakanut sen tallityöntekijän kanssa, josta en pitänyt. Nuken nimi. Surkean, alakuloisen, säälittävän mollamaijan nimi. Rämpytän kulmantakana hissinnappulaa, että se tulisi nopeammin. Lähden nyt kotiin, vaikka yöbussilla tai liftaamalla – aivan sama. Haluan takaisin sen ainoan olennon luo, joka minusta pätkääkään välittää.
Astun hissiin, mutta katson vielä käytävälle. Ei ketään. Hän ei edes yritä estää.
Liukuovet sulkeutuvat. Tuijotan kalpeaa vaaleatukkaista tyttöä, jonka silmänaluset sinertävät ja sinisten silmien katse on kylmä. Hän puristaa yönsinisen repun hihnaa ja puristaa huulensa yhteen.
Ykköskerros. Tulen ulos hissistä. Rappusissa kumisee askelia ja vitkastelen, kunnes esiin tulee keski-ikäinen, epäystävällisen näköinen nainen. Lasken katseeni ja hän menee mitään sanomatta ohitseni. Seuraan hetken päästä perässä ulos. Tiesin, ettei isäkään tosiasiassa välitä.
Vasta asemalla tulee soittoyritys. Liian myöhäistä. Nousen kaukolinjan kyytiin, menen bussin keskivaiheille ja lysähdän ikkunapaikalle. Vilkaisen kännykkää uudelleen.
Molly, pidin sinua fiksumpana. Et ole mikään pikkulapsi enää. Minne menit? Tule takaisin, on myöhä.
Isä kirjoittaa…
Mulkoilen kolmea pomppivaa pistettä. Sieltä tulee kohta jotain lisää, missä minä olen se pahis tässä. Arvasin:
Kai ymmärrät, että kyse ei ole siitä ettetkö saisi kilpailla ja osallistua PPJ:hen. Vaan siitä, että haluat tahallasi aiheuttaa äidillesi sydänsuruja. Asiat ovat vähän muuttuneet. Se ettet voi kutsua poniasi eri nimellä, on pelkkää kiusantekoa.
Whatever.
Heilautan viestisovelluksen pois ja jään katsomaan taustakuvaa. Didgeridoo pitää päätään olkapäälläni ja keskellä suurta valkoista tähtimerkkiä on maalaamani violetti sydän.
Miksei isä voi ottaa sitä niin kuin äiti? Tajuta, että ratsastan Pony Power Jumpissa Tigerin nimeen…
Kännykkä värisee taas – isä soittaa. Ihan vain, koska hän ei sille enää mitään mahda, vastaan.
”Kiitos, että vastasit. Missä sinä olet?”
”Bussissa.”
”Bussissa – Molly! Lavender, tarkoitan…” Kun isä jatkaa, hän yrittää niin kovasti olla hermostumatta, vaikka pystyn täysin kuvittelemaan hänet puhisemassa viikset vipattaen. ”Jää seuraavalle pysäkille, lähden hakemaan sinua.”
”En ole jäämässä. Enkä sunkaan luokse. Meen nyt kotiin.”
”Laven--!”
Painan punaista. Työnnän puhelimen takintaskuun ja vedän vetoketjun leukaan asti.
Tuijotan ohivilahtelevia katulamppujen valoviivoja, kunnes silmät painuvat hitaasti kiinni. Mielikuvat täyttyvät poutapilvien muodostamasta kumpuilevasta niitystä, joita pitkin harppoo punainen tiikeri kuin tulessa. Istun sen selässä pitkästä niskaturkista puristaen. Se loikkaa valtavan liekehtivän renkaan lävitse, kun alkaa sataa: nyrkinkokoiset pisarat sammuttavat tulen mustista raidoista ja omista käsivarsistani sihisten ja savuten, ja pilvi pettää; vajoamme sen läpi sateen mukana kohti maata…
Bussi nytkähtää. Avaan silmät ja parannan valahtanutta asentoa. Ulkona on alkanut sataa ja tasainen naputtava humina käy vasten lasia.
En usko magiaan tai mihinkään taikatemppuihin, en oikeastaan edes kuoleman jälkeiseen elämään, mutta jos koskaan niin nyt haluaisin nähdä tästä pimeästä ikkunasta tähdenlennon, kun bussi jatkaa pois kaupunginvaloista maaseudulle. Toivoisin, että voittaisin. Kaikki muutkin toivovat sitä, mutta en toivoisi sitä itseni tähden.
Toivoisin sitä pikkuveljelleni.
Oliver Center & Chowilawu
1. tarina
Se alkoi Manhattanin kisamatkalta ja siitä tuli puolen vuoden mittainen toistuva fraasi, joka yllätti Alexiinan kerta toisensa jälkeen mitä mielenkiintoisimmilla, koomisimmilla ja toisinaan epäsopivimmilla hetkillä.
Oliver olisi jo omassa vuoteessaan parvisängyn yläpedissä ja Alexiina puhumassa yökylässä olevalle Windylle, kun tämä pudottautuisi pää roikkuen alaspäin sanomaan täysin aiheen vierestä: ”Mutta jos treenaisin oikein kovasti, enkö silloin saisi lähteä?”
Tai tulisi toimistoon kesken Alexiinan puhelun: ”Jos lupaisin tyhjätä ulkohuussin seuraavat kymmenen kertaa?”
Tai maastolenkillä ravaisi vierelle: ”Hankkisin itse rahat –”
Kauppareissulla ottaisi kärryt: ”Billystäkin se on hyvä ajatus, haluan ratsastaa niin kuin hän!”
Alexiina oli levittämässä lakanaa takapihan narulle pyykkipoika huulten välissä. Oli kirkas, kaunis varhainen kevätpäivä hempeällä lämpöisellä tuulella. Pörriäiset surisivat ja tuoksui omenapuitten kukkaset, kun yhtäkkiä Oliver työnsi kasvonsa peiton ja aluslakanan välistä.
”Enkö saisi osallistua siihen Power Jumpiin, jos lupaan tehdä sisäkotityöt koko loman ajan, enkä enää koskaan ikinä pyydä mitään ja osallistun siihen lukupiiriin ja –?”
”Voi Oliver”, Alexiina huokasi.
”Mutta jooko, pliis, äiti! Pliis?” Hän hymyili herttaisinta veitikan hymyä: kuopat poskissa, pisamat nenällä ja kaikki. Alexiinan sydän ei voinut kuin heltyä. Hän jatkoi tyynyliinojen ripustusta.
”Tarvitsisit sinne ponin, joka hyppää sellaisia. Olet liian iso Ponylle. Ja Lucky ei sovellu. Se ei voi olla mikä tahansa poni, vaan sellainen, jonka kanssa sinulla jo on kokemusta...”
Oliverin silmät kirkastuivat.
”Wobblella!”
”Mmh. Kenties.”
”Eli saanko?!”
Alexiina kumartui nostamaan pyykkikorista lakanoiden sekaan eksyneen pehmolelun. Aiemmin toiveikas, optimistinen jankutus oli ollut maastoesteistä, nyt se oli estemestaruudesta. Kun Oliver oli saanut kuulla, että järjestettäisiin Pony Power Jump 2025 junioriratsastajille ja poniratsukoille, joka oli viimeksi pidetty silloin kun hän oli ollut vain puolivuotias, hän ei ollut luovuttanut. Se jo toisaalta kertoi sisukkuudesta ja siitä, että hän todella halusi sitä. Lahjatoivelistaankin pukille oli viime jouluna kirjoittanut vain yhden asian: Haluisin päästä kisamaan Pover jumpiin poneile,kiitos.
”No…”, sanoi Alexiina harkitsevaisesti, mutta Oliver osasi lukea mikroilmeensä ja äänensävynsä jo ennen aikojaan, sillä alkoi hurrata ja juhlia, ”voidaan sitä nyt sitten harkita. Keskustelen isäsi kanssa. Mutta Oliver”, hän muistutti, ”ne ovat isot kilpailut. Sinne tulee paljon kokeneita ratsukoita, taitavia esteponeja. Wobblekaan ei ole sen tasoinen estetaituri. Lähdet altavastaavana, sikäli, että pääset mukaan. Oletko valmistautunut myös täällä”, Alexiina koputti kevyesti kuin etelän aurinko hymyilevän pojan päälakea, ”että paineet ovat kovat, etkä välttämättä pärjää?”
Ei sillä, että olisi halunnut latistaa Oliverin kilpailuhenkisyyttä ja sisua, mutta hän ei halunnut tämän ottavan liian kovaa takkiin ja pettyvän. Realiteetit olivat, että hän ei ollut kovin kummoinen ratsastaja ja kokemuksensa esteiltä melko vähäinen eikä edes kunnon hyvää hyppääjää ollut käytettävissä. Iso tapahtuma, kovat vastukset – Alexiina ei vain halunnut, että hänellä olisi liian suuret luulot asiasta.
”Joo. Ei haittaa! Tärkeintä ei ole voitto, vaan se, että pääsee saamaan uusia kokemuksia!”
”Niin no… se on kyllä totta… Kuka sinulle on noin fiksun ajattelun opettanut?”
”Varmaan sinä!” Oliver nappasi pehmolelun hänen kädestään. ”Se on muuten Hugon. Me leikittiin piilosta ja Hugo meni pesukoriin piiloon.” Hän kietoi käsivartensa Alexiinan keskivartalon ympäri. ”Kiitti, äiti!” Ja lähti innostuneena juoksuun.
Raicyn ylipuhumisessa ideaan olisi omat haasteensa…
”Ja missä se nyt siis on, tarkalleen?”
”Cloudfieldissä.”
”Taas Englantiin?”
”Miten niin ’taas’…?”
”Juurihan sinä olit siellä ja –”, Raicy laittoi suunsa kiinni ajoissa. Alexiina lämmitteli nyrkkejään kainaloissa koleassa säässä ja nosteli jalkojaan mudassa, jota pellonreunama oli täynnä.
”Se oli vuosi sitten.”
”Sitten oli ne kaksi Yhdysvaltojen reissua…”
”Mutta tämä nyt on hyvin tärkeää Oliverille.”
”Ainahan nämä ovat jollekin. Sen kun lähtee, en estä”, Raicy yllättäen olikin myöntyväinen. ”Pitää pojan saada sekin ulos systeemistään, niin lakkaa haaveilemasta moisesta ja keskittyy taas oleelliseen. Kunhan ne matkakulut eivät laita kaikkea budjettia uudestaan miinukselle. Se hupi siitä sirkuksesta on kallista lystiä.”
”Älä nyt… Kalifornian matkakin oli palkinto. Ja Manhattanilla pääsimme näkemään Hunterin.”
Raicy nousi takaisin traktoriin.
”Se on se yksi reissu”, hän painotti. ”Yksi reissu ja se on siinä. Tee se selväksi. Hänen paikkansa on täällä ja lännensatulassa, ei urheiluautojen ja kymppitonnien konien selässä.” Hän läimäytti oven kiinni ja traktori käynnistyi kovaäänisesti murahtaen ja jytkyttäen. Alexiina harppoi ratsastussaappaat kuraan juuttuen, kiskoi askel kerrallaan jalkansa irti maiskahdusten saattelemana. Raicy oli kyllä oikeassa. Karun suorituskeskeiset ja huippuluokkaiset piirit ja hevosurheilun kärki sopivat ehkä Billylle, mutta eivät heidän rehdille, viattomalle omalle pojalleen. Se maailma oli aivan liian kova ja raaka, jossa vain itsekeskeisimmät ja paatuneimmat pärjäsivät.
2. tarina
Kun ilmoittautuminen Pony Power Jump 2025 -kilpailuihin Cloudfieldiin oli tehty (Oliver oli katsonut vieressä, kun äiti oli täyttänyt lomaketta koneella, ja saanut kunnian painaa viimeisenä lähetysnappulaa; se oli kivaa, ei jännittänyt!), äiti ei jättänyt asiaa siihen. He lähtivät ostoksille ja Oliver sai uuden kisa-asun (kermanvaaleat pöksyt ja punaisen takin, jossa tuli aikuinen olo, ruskean kypärän sekä valkoiset pehmeät hansikkaat, joiden pinta tuntui Luckyn turvalta). Kalenteriin ruksattiin hyppytunteja, joita äidin lisäksi Oliverille piti Kitty. Ratsunaan oli Chowilawu eli Wobble, joka muistutti niin Billyn entistä PJ-ratsu Magicia, että Oliver tunsi itsensä hyvin tärkeäksi ja taitavaksi ponin selässä esteradalla – etenkin kisa-asun korkatessaan. Bobista Oliver oli tietysti pelle, jonka pitäisi mennä klovnikisaan sirkukseen seisomaan päällään ja röyhtäilemään suustaan rupikonnia, mutta sellainen sopisi paljon paremmin Bobille itselleen. Ja siihen nähden, miten usein hän tuli kyttäämään Oliverin estetunteja, olisi voinut luulla häntä enemmänkin kiinnostavan. Hän oli varmaan vain kateellinen!
Netistä Oliver katsoi aiempien vuosien Power Jump -kilpailuita ja sitten valmennusvideoita, mutta niistä oli aika vaikea oppia mitään. Oliver oli enemmän itse tekijä sekä oppija, eikä videolta muiden ratsastuksen seuraaminen tehnyt muuta kuin lisäsi hänen intoaan nousta mahdollisimman pian takaisin satulaan!
Kaikista parasta oli kuitenkin, kun Kitty videokuvasi Oliveria harjoitusradalla ja sitten se lähetettiin Billylle, joka ”etäanalysoi” (uusi sana, jonka Oliver oppi) Oliverin ratsastusta ja antoi vinkkejä. Vaikka Kitty olikin hauska ja äitikin oli kisannut Power Jumpissa, kaikista eniten Oliver halusi kuulla, mitä Billy-serkku hänestä ja Wobblesta sanoi.
Gillian lainasi tablettiaan ja sen välityksellä Oliver keskusteli Billyn kanssa.
”Wobble ei ole nopea”, hän sanoi katsottuaan Oliverin ratsastusvideon, ”joten radalla sinun pitää kompensoida nopeuden puutetta valitsemalla lyhyet tiet. Pidä se pohkeen edessä koko ajan. Sinun on oltava jopa uhkarohkea. Radalla ei voi pelätä. On kyettävä sadasosissa ratkaiseviin päätöksiin. Toki mieti etukäteen, miten aiot radan mennä. Se on tärkeää, että mielessäsi on täsmällinen kuva ja käsitys kaikesta: reitistä, Wobblen askelpituudesta ja etäisyyksistä, eri estetyyppien vaikutuksesta lähestymisiin. Nyt et muistanut katsoa jo seuraavaa estettä edellisen päällä. Et voi odottaa laskeutumiseen asti, silloin on jo liian myöhäistä. Sinun pitää aina olla askel tai mielellään kaksikin edellä jokaista tekemääsi ja hevosen tekemään liikettä, tai häviö on varma.”
Oliver oli vain nyökännyt tomerasti ja sanonut ”joo” jokaiseen väliin. Roi pyöritteli taustalla Gillianille silmiään niin, ettei Billy voinut nähdä ja mutisi:”Tykkää vain kuunnella omaa ääntään...”
”Onko kysyttävää?”
”Joo”, Oliver nyökytti. ”Mitä tarkoittaa ’kompensoida’?”
*
Kisamatkalle Oliver lähti vain äidin kanssa. Ja tietysti Wobblen! Kesäloma oli jo käynnissä ja Oliver oli treenannut ahkerasti hyppäämistä muillakin poneilla ja jopa hevosilla melkein jokaisena lomapäivänä.
”Olet valmistautunut nyt niin hyvin kuin se meidän puitteissa on ollut mahdollista”, äiti sanoi haroen Oliverin hiuksia korvan taakse. ”Teet vain parhaasi ja se riittää. Enempää ei voisi vaatia.”
”Billy sanoi, että kaikki muu paitsi voitto on häviö.”
”No, se on Billyn näkemys, mutta hänellä onkin koko uransa ja elämänsä kiinni siinä mitä tekee. Sinulla ei, onneksi. Menet vain pitämään hauskaa.”
”Joo.”
Nyt Oliveria jännitti. Siihen asti hän oli ollut vain puhtia ja intoa täynnä, mutta nyt tuntui kummalliselta ja jopa epämukavalta. Vatsaa ikään kuin nipisteli eikä matkaevääksi varatut pähkinättömät banaanileivokset, proteiinipirtelö ja suolakeksit maistuneet.
Perheen keskusteluryhmään sateli tsemppiviestejä, hassuja giffejä ja emojeita. Myös Oliverin kaverit lähettivät hänelle onnea matkaan -toivotuksia. Erityisen paljon Oliver ilahtui MacKenzien lyhyestä videotervehdyksestä, jossa tämä oli maalannut kuvan Oliverista ja Wobblesta voittoruusukkeen kera, mutta sitten Oliver voi taas pahoin.
Lentomatkan hän oli varma, ettei voisi nukkua ja vain tuijottaisi innoissaan pienestä ikkunasta maisemia, mutta sitten seuraavaksi jo äidin hellä silitys poskelle havahdutti hänet kuiskaten: ”Alamme kohta laskeutua. Syötkö tämän voileipäni, sillä ei tiedä milloin ehdimme seuraavan kerran pysähtyä haukkaamaan jotain.”
He matkustivat ensin F&H Stablesiin äidin ystävän perheen luokse.
”Täällä siskosi varttui sinun ikäisenäsi”, äiti sanoi, kun Oliver katseli ympärilleen harmaakivisten rakennusten keskellä, joiden seiniä pitkin kasvoi punertavia terävälehtisiä kasveja ja sammaletta. Keskellä pihaa oli omenapuu vänkyrät oksat laskeutuen melkein maantasolle saakka. Vähän matkan päässä juoksi kimmeltävä joki, joka peittyi osin lehtimetsän taa.
Äiti ja Tossah tervehtivät, Tossah jopa pillahti itkemään. Oliver näki Arthurin, jonka kanssa he käyskentelivät siellä täällä aikuisten puhuessa ja puhuessa ja puhuessa…
”Onko toi sinun ponisi?”
”Ei. Voin näyttää.” Oliver kaivoi kännykästä kuvan Luckysta.
”Ok.”
”Mikä sinun poni on?”
”Ei mulla ole… En tykkää ratsastaa.”
”Aijaa.”
Arthur näytti siskonsa ponin. Se oli musta ja sillä oli iso tähti päässä.
”Kun Tiger tykkäsi hevosista”, Arthur sitten jatkoi, ”niin minä en tykkää.”
Oliver ei keksinyt mitä siihen vastaisi.
Vietettyään pari yötä siellä, he lähtivät kohti Cloudmooria. Tossah tuli myös, sekä Lavender, joka kilpailisi ponillaan Didgeridoolla. Hän oli pitkä ja tosi nätti tyttö, ja Oliverin poskiin tuli hassu lämmin tunne kun Lavender katsoi häntä. Hänen silmänsä olivat kivan siniset! Oliver tahtoikin mennä Tossahin autoon, mistä äiti tuli hiukan harmilliseksi ja Oliverin kasvot olivat entistä kuumemmat ja sillä kertaa tuntemus oli sangen ikävä.
Hän oli aika hiljaa koko matkan, ei jotenkin keksinytkään mitään hauskaa tai kiinnostavaa puhuttavaa. Kun kaikki muutkin olivat hiljaisia, olivat he vaiti miltei koko automatkan. Jännitys kasvoi ja kasvoi ja Oliver puristi huulet yhteen.
*
Oliver oli rohkea ja piti siitä, kun uskalsi tehdä jotain mikä pelotti. Mutta oli vaikea keskittyä, kun oksetti. Radalla ei voi pelätä. Oliver nieleksi, kun äiti kiersi hänen ja Wobblen ympärillä tarkistamassa vyön kireyttä ja jalustinhihnojen pituutta. Äiti vain oli tehnyt sen jo kolme kertaa ja meinasi taas kiertää Oliverin vasemmalle puolelle vyötä katsomaan, kun kuulutus ilmoitti seuraavat kaksi ratsukkoa valmistautumaan.
”Center, Oliver ja Chowilawu.”
Äidin naama oli yhtä valkoinen kuin kauluspaitansa. Hän nosti kasvonsa ylös Oliveriin ja puristi hymyn huulille sekä tämän polvea.
”Hyvin se menee”, hän sanoi käheällä äänellä. ”Keskityt vain… ja pidät pään… h-hyvin se menee.”
”Joo”, sanoi Oliver ja kuulosti vähän hassulta itsekin. Kuin pikkuoravalta. Hän käänsi Wobblea ohjasta ja antoi pohkeita: poni oli tuntunut verryttelyssä tahmealta ja hitaasti syttyvältä – tai niin äiti siis oli analysoinut. Ystävällisesti hymyilevä tyttö oli kentän portilla laskemassa Oliveria ja toista ratsukkoa sisään. Äiti videokuvaisi suorituksen kotiväkeä varten, mutta aloittaessaan ravaamisen, Oliver ei enää ajatellut ollenkaan kentän ulkopuolisia asioita. Hän meni jonkinlaiseen kuplaan, jossa oli vain hän ja Wobblen silloin tällöin nyökkäävä pää. Hän piti pohkeet aktiivisina ja maiskutteli kehottavasti ponia ylläpitämään tahtiaan. Ja kohta eteen avautuisi värikäs esterata, jonka yli heidän olisi lennettävä. Lennettävä niin kuin Billy ja Magic!
Kaisla Kortelainen & Taivaanvalkeat
Kuikuilin innoissani auton etupenkiltä kun alettiin lähestymään määränpäätä. Äiti oli lähtenyt itse mukaan tälle matkalle kuskiksi ja apukäsiksi, sillä kisamatka Englantiin oli vanhempien mielestä liian pitkä että oltais voitu lähteä isosiskoni Linnean kanssa kahdestaan. Navigaattorin mukaan Cloudfieldin talli tulisi kohta eteemme enkä meinannut pysyä nahoissani. Tuntuu niin epätodelliselta päästä kilpailemaan vuoden 2025 Pony Power Jumpiin Vanjalla ja se on kutkuttava tunne.
“Rauhotu nyt tai saat nukkua ulkona ens yön” äiti uhkaili puoliksi leikillään, mutta asetuin paikalleni. Teki mieli marista vastaan, mutta tiedän kyllä äidin olevan oikeassa. Vaikka en sitä koskaan ääneen myöntäisikään.
Edessämme ajava Pikkumetsän auto hidasti ja lopulta pysähtyi keskelle tietä. Pian se lähti taas liikkeelle ja kääntyi tieltä vasemmalle. Myös meidät pysäytettiin ja ohjattiin sitten Pikkumetsän auton perään vierasparkkiin. Äiti oli maksanu sähköpaikasta ja puikkelehdimme autojen seassa paikallemme parkkiin. Äiti pysäyttää ja sammuttaa auton. Itse suuntaan ottamaan Vanjaa ulos autosta ja äiti meni selvittämään missä Vanjan vuokrakarsina on.
Vanja oli matkustanut koko reissun ajan tosi rauhallisesti eikä se ollut moksiskaan vieläkään kun saavuttiin perille. Cloudfieldin vierastallissa käy vilske kun paikalle valuu koko ajan lisää kilpailijoita hevosineen. Vanja kulkee perässäni kuin maailman kokenein kilpahevonen konsanaan kun talutan sen äidin luokse joka viittoo minulle ovelta.
“Vanjan karsina on tässä ihan oven vieressä. Ei tässä hirveän rauhallista ole mut eiköhän Vanja pärjää siinä oikein hyvin” äiti selittää ja avaa meille karsinan oven.
“Ainakin oon ite lähempänä sitä” totesin ja äiti huokaisee.
“Vanja kyllä pärjää ihan hyvin ilman sun jatkuvaa läsnäoloa” äiti sanoo painokkaasti riisuessani hevoselta kuljetussuojia.
“Joo joo.” vastaan kyllästyneellä äänellä. Minkä mä sille voin että Vanjan seura on kivempaa ku kenenkään muun.
Sain Vanjalta suojat pois ja heti äiti on hoputtamassa hakemaan varusteita autosta. Laahustin takaisin autolle ja tervehdin matkalla muuta Pikkumetsän porukkaa jotka tuli vastaan taluttaen poneja. Ruunikko Kara oli vauhdissa enkä voi olla nauramatta. Kiskoin kisakaapin ulos autosta ja työnsin sen Vanjan karsinan eteen. Sinne oli onneksi mahtunu kaikki hevosen kamat niin sen kummemmin ei tarvinnu mitään lähteä kantamaan. Äiti kun toi kestokassin jossa oli kaikki ruokinta jutut.
“Meen nyt taluttaan Vanjaa ulos et se pääsee verrytteleen” ilmoitin äidille joka nyökkäsi hyväksyvästi.
“Laitan auton kuntoon viikonloppua varten niin tule sinne kun oot valmis” äiti ilmoitti ja lähdin Vanja perässäni lähimaastoihin. Ah tätä rauhaa mikä tuli kun pääsin eroon äidistä. Odotin kilpailuja innolla ja on jännä nähdä millä tavalla kisojen teema sirkus ja taikuus tulee näkymään areenalla. Pitää ehkä mennä kurkkimaan illemmalla.